Tekijä: UTV Ignition Entertainment
Julkaisija: Ignition Entertainment
Myynnissä: 8.9.2011
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu), PlayStation 3
Samalla koneella: 1
Verkossa: ei
Pisteet: 6
El Shaddai: The Ascension of the Metatron suorastaan vaatii valitsemaan. Enkä viittaa tällä mihinkään juonenkuljetuksen joutomaahan pelaajaa varten haudattuun mukamoraaliseen ongelmaan. Tämä peli itsessään on nimittäin äärimmäinen mielipiteiden jakaja, johon yksi ihastuu ja toinen vihastuu – eikä nöyrille keskitien kulkijoille tai puolueettomille diplomaateille ole varattu kuin muutama pelkääjän paikka.
”Tyyli ennen tarkoitusta” on itsetarkoituksellisen naseva lentävä lause, joka löytyy kyberpunk-pöytäroolipelin sääntökirjan sisälehdeltä. Muistan sen aina silloin tällöin kriitikon ominaisuudessani, mutta tuskin koskaan aikaisemmin tämä aloittelevan kyberpunkkarin seikkailuihinsa saatteleva nykykulttuurin viiltävä analyysi ei ole tuntunut yhtä sopivalta kuin juuri tässä ja nyt. El Shaddaissa nimittäin tyyli on todellakin kaikki kaikessa. Viime kädessä jopa se kertakaikkisen harvinaislaatuinen omaperäisyys, josta peliä kiitellään, on annettu nimenomaan tyylikkyyden alttariuhriksi.
Itse voin tunnustaa näin heti kättelyssä kuuluvani enemmän vihastujien kuin ihastujien sankkaan joukkoon, kun El Shaddaista keskustellaan. Toisaalta minäpä löysinkin ensimmäisen harmaan partakarvani tämän arvostelun kirjoittamista edeltävänä aamuna. Tärkeää on kuitenkin se, että peliin ”vihastuminen” yksin kielii yhtä vähän sen varsinaisesta laadullisesta kompuroinnista kuin yksittäinen harmaa partakarva orastavasta vanhuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, etteivätkö asiat voisi silti liittyä tavalla tai toisella toisiinsa.
Seikkailua psykedeelisessä taivaskarsinassa
El Shaddai: The Ascension of the Metatron on perinteiseen tapaan kolmannesta persoonasta kuvattu perijapanilainen toimintapeli, jonka tarina perustuu äärimmäisen löyhästi Vanhan testamentin kaanonin ulkopuolelle jätettyihin kolmeen Henokin kirjaan. Ne kertovat nimensä mukaisesti profeetta Henokista, joka vaiherikkaan elämänsä aikana viettää aikaa taivaan seitsemässä eri osastossa, opiskelee salattua tietoa maailmankaikkeuden järjestyksestä ja vihkiytyy jumalallisiin salaisuuksiin.
Pelissä Enoch on puolestaan nuori, vaalea ja polkkatukkainen, farkkuihin pukeutunut pojankloppi, jonka Jumalan kanssa kännykällä yhteyttä pitävä salaperäinen Lucifel-enkeli usuttaa langenneiden enkelien kimppuun. Toisin sanoen Enochin tehtäväksi siunaantuu etsiä ja hakata takaisin ruotuun maallisen maailman suloihin ihastuneet karkulaiset, jotka uhkaavat Jumalan asioille asettamaa järjestystä.
Yllä mainittua enempää punaista juuttinarua tarinaan onkin sitten mahdotonta ujuttaa. Peli on periaatteessa tarinavetoinen, mutta sen välianimaatioiden kautta tapahtuva juonenkuljetus karkaa ruudulta kaikessa audiovisuaalisessa komeudessaan niin uskomattomana tajunnanvirtana, että tapahtumien kulussa on täysin turha yrittää sinnitellä mukana. Käsikirjoituksessa sujuvaa kerrontaa tärkeämpiä ovat kahden pennin mytologiantulkintaa tapailevat puolivillaiset, hyvältä kuulostavat ja mitään tarkoittamattomat ”one-linerit” sekä japanilaiseen populaarikulttuuriin kuuluva sankarillinen patsastelu. Pelillä on myös kummallinen tapa viskata Enoch tasaisin väliajoin pomotaisteluun, jonka lopputuloksella ei ole tarinan jatkumisen kannalta mitään merkitystä. Hämmästys on suuri, kun vastaan lopulta tuleekin ensimmäinen pomotaistelu, joka pitää oikeasti voittaa päästäkseen pelissä eteenpäin.
El Shaddai: The Ascension of the Metatron on visuaalisesti yksi upeimpia ja kekseliäimpiä pelejä, joihin allekirjoittanut on koskaan törmännyt. Tässä suhteessa persoonallinen toimintapeli kuvittaa erilaisia rinnakkaistodellisuuksia tai jumalallisia ulottuvuuksia rohkean värikkäästi ja omaperäisesti yhdistelemällä muun muassa reippaan annoksen psykedeliaa, perinteistä kuvataidetta, silkkaa eriskummallista surrealismia sekä mielikuvituksellista näkemystä tuonpuoleisen maailman asioista. Tätä kaikkea vasten onkin sitten todella harmi, että El Shaddai on alusta loppuun asti juoksemista erittäin kapeasti rajatuissa karsinoissa, jonka aitauksia ei edes yritetä häivyttää taustalle.
Nappeja hakkaamalla eteenpäin
Tarkasti rajatut, putkimaiset ja esteettisesti tyylitellyt kentät ovat tuttuja muun muassa kaksiulotteisen tasoloikan lajityypistä. Näin ollen onkin siis enemmän kuin sopivaa, että El Shaddai: The Ascension of the Metatronissa kolmiulotteista toimintaa rytmitetään muutamalla perinteiseen tapaan sivulta kuvatulla tasoloikkakentällä. Tämä tuo itseään helposti toistavaan taistelemiseen vaihtelevuutta ja pitää itse pelaamisen mielenkiintoisena. Ratkaisuun kärjistyy kuitenkin ongelmia, joista suurin on suhteellisen leväperäinen kenttäsuunnittelu. Tasohyppely vaikuttaa kaiken kaikkiaan hieman päälle liimatulta idealta, mutta erityisesti kahden keskivaiheilta löytyvän kentän silkkaa humalaisen hyvää tuuria vaativa pelaajan pomputtelu kiristää leukapielet äärimmilleen. Pelin ohjausjärjestelmä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hiottu, jotta se kestäisi heittämällä tapahtuvaa lajityypin vaihdosta. Tai sitten se aamulla löytynyt harmaa partakarva tosiaan on vanhuuden airut.
Taistelupeleissä hyvä ohjaus on joka tapauksessa kaikki kaikessa, ja El Shaddain systeemissä on runsaasti hyvää yritystä. Turpakäräjiä käydään periaatteessa vain yhden hyökkäysnapin voimalla, mutta peli ei kuitenkaan rohkaise pelkkään napin hakkaamiseen. Sen sijaan hyökkäysnapin painalluksia rytmittämällä Enochin saa kiritettyä huimiin liikkeiden ketjutuksiin. Tämän lisäksi Enoch hallitsee yhden puolustusliikkeen ja osaa hypätä sekä manata kahden napin yhteispainalluksista muutamia varsinaisia erikoisliikkeitä.
Erilaisia aseita pelistä löytyy vain kolme. Ensimmäinen on ketteriin hyökkäyksiin soveltuva käyrä teräase Arch. Enochin verraten vaisuihin nyrkkeihin voi pakata enemmän tuhovoimaa hitailla mutta erittäin tehokkailla Veil-nimisillä taisteluhanskoilla, jotka muuttavat muotoaan myös raskaaksi kilveksi. Kolmas ase on – yllätys, yllätys – eräänlaisia ohjuksia laukova Gail, jonka avulla Enoch onnistuu myös nopeassa väistöliikkeessä. Pelissä voi kantaa vain yhtä asetta kerrallaan, ja aseiden vaihtaminen onnistuu varastamalla niitä tiedottomiksi moukaroiduilta vihollisilta tai ilmassa leijuvien kuvakkeiden avulla. Taisteluissa voi yrittää erilaisia taktiikoita erilaisilla aseilla, mutta yhteenkin kättä pidempään erikoistumalla pärjää jo pitkälle. Aseet pitää myös taistelujen yhteydessä ”puhdistaa”, toisin sanoen vihollisten pahuus tarttuu Enochin aseeseen, joka pitää muistaa siunata.
Hyvästä yrityksestä huolimatta kolme asetta on todella vähän, ja ilmasta ilmestyvien vihollisten kanssa tasaisin väliajoin käytävä säilähippa alkaa melko nopeasti toistaa itseään. Hyökkäysliikkeiden rytmitys tuntuu toimivan paremmin paperilla, koska viime kädessä yhtä nappia hakkaamalla pärjää lähes yhtä hyvin – kunhan muistaa silloin tällöin väistellä esimerkiksi hyppimällä pois pahimmalta tulilinjalta. El Shaddai: The Ascension of the Metatron hukkaa ärsyttävästi monen monta erinomaista ideaa keskeneräiseltä tuntuvaan toteutukseen. Pelin tekijöiden olisi ollut hyvä muistaa, että tyyli ei todellakaan ole itseisarvoisesti vielä todellista omaperäisyyttä. Toisin sanoen huima visuaalinen ilotulitus ei tälläkään kertaa peitä alleen sitä tosiasiaa, että pelaaminen tuntuu samalta kuin b-luokan elokuvan katsominen: takaraivossa kummittelee ajatus, että tämän voisi tehdä paremminkin. Mutta kuten alussa totesin, El Shaddai on varsinainen mielipiteiden jakaja, ja toiset ovat nähneet siinä yhden koko vuoden parhaimmista peleistä. Itse en vain löytänyt sen pinnan alta mitään uutta ja ihmeellistä. Pelaamisen arvoinen se on silti.