Kankeaa roolipelaamista suuntaansa etsiskeleville
Saksalainen Piranha Bytes on hankkinut roolipelikannuksensa Gothic– ja Risen-sarjoillaan. Halolta logonsa varastanut Elex pyrkii hyvin pitkälti samoille apajille, mutta pyrkimyksenä on antaa pelaajalle enemmän vapauksia ja nostaa tämän tekemät päätökset jalustalle aiempaa näkyvämmin. Vaikka konsepti kuulostaa paperilla lupaavalta, ei visio välity Elexin tarjoamaan pelikokemukseen saakka.
Elexin postapokalyptisen miljöön kynäilleet käsikirjoittajat ovat tehneet parhaansa kiinnostavan tarinan luomiseksi. Magalan-planeetta on päätynyt taannoin törmäyskurssille valtavan meteoriitin kanssa. Kivenmurikka on vienyt maailman sukupuuton partaalle ja on tuonut muassaan roppakaupalla mystistä ELEX-materiaa. Jotkut luottavat elementin maagisiin voimiin, toiset taas käyttävät palvomaansa ainetta robottiensa polttoaineena.
Yhtenä Elexin kantavana ajatuksena ovat eri ryhmittymien poikkeavat poliittiset ja uskonnolliset näkemykset. Mad Max -henkiset lainsuojattomat viettävät aikansa aavikolla rötöstellen, kun taas tulivuorimiljööseen päätyneet kirkonmiehet palvovat kiihkomielisesti mystistä materiaa. Keskiajalle taantunut soturikööri taas uskoo aineen palauttavan maailman entisenkaltaiseen loistoonsa. Pelaajan ohjastama geneerinen köriläs Jax heitetään vuosien varrella räjähdysherkiksi kehkeytyneiden suhteiden ristiaallokkoon tavoitteenaan löytää turvallinen tulevaisuus yhtenä palapelin osasena.
”Elex tuntuu alusta saakka armottoman keskeneräiseltä ja puolivillaiselta kokemukselta.”
Lupaava juonikuvio ei kuvastu erityisen hyvin itse pelaamisessa. Tuskastuttavan hitaasti käynnistyvä tarina etenee turhanpäiväisiä juoksupojan tehtäviä tahkoten ja epäkarismaattisten johtohahmojen loputonta paasausta kuunnellen. Aavistuksen juonta muovaavat missiot rönsyilevät suuntaan jos toiseenkin, ja pian pelaajalla on täysi työ pysyä kaikkien muuttujien mukana. Tehtävien aikana tehdyt valinnat vaikuttavat lähinnä siihen, mihin ryhmittymään pelaaja lopulta päätykään – ja luottaako tämä loppupeleissä tuliaseisiin, miekkaan ja jouseen vai magiaan.
Magalanin avoin maailma tarjoaa monenlaista miljöötä koluttavaksi, mutta heikko ohjaus ei tee savotasta nautinnollista. Taistelupuoli hoidetaan parin napin oikea-aikaisilla yhdistelmähyökkäyksillä ja sopiviin väleihin ajoitetuilla väistöliikkeillä. Tönkkö lähitaistelu tuppaa menemään summittaiseksi hutkimiseksi, sillä pelaaja ei saa kunnollista palautetta osuneista tai saati huti menneistä iskuista. Sama peli-ilon turruttava vaiva on läsnä tuliluikuin ja magian kera käytävissä kahinoissa. Sinne tänne poukkoileva vaikeustaso tekee työläästä savotasta entistäkin ikävämmän, sillä ajoittain vihulaiset kupsahtavat muutamasta iskusta, mutta seuraavan mäennyppylän takana lymyilevä peikko taas vie hengen yhdellä iskulla.
Audiovisuaalisella puolella Elex jää raakileeksi, sillä Piranha Bytesin tuotos laahaa teknisesti kaukana nykystandardien perässä. Pahasti tökkivä ruudunpäivitys ja pikasiirtymiä hidastavat pitkät latausajat ovat kaukana nautinnollisesta pelielämyksestä. Jopa sekavan valikon ilmestymistä saa odotella jokusen piinallisen sekunnin ajan. Amatöörimäisesti rupattelevat hahmomallit taas onnistuvat herättämään hilpeyttä jopa satunnaisissa sivustakatsojissa.
Elex tuntuu alusta saakka armottoman keskeneräiseltä ja puolivillaiselta kokemukselta. Eeppisen roolipeliseikkailun tuntu jää uupumaan, eikä sitä punaista lankaa löydy turruttavan matkan varrella. Monia yskähteleviä osa-alueita on toki mahdollista paikata julkaisun jälkeisillä päivityksillä, mutta tällaisenaan Elex ei vakuuta oikein millään tasolla.