Enslaved: Odyssey to the West

Matka länteen on täynnä haasteita

2.10.2011 16:07

Yksi elementti on tullut nykysukupolven peleihin jäädäkseen: pelihahmon rinnalla kulkeva kaveri. Takavuosien pitkistä välianimaatioista ollaan – mestari Kojimaa lukuun ottamatta – siirrytty pelaamisen aikana tapahtuvaan tarinankerrontaan, joka toteutetaan useimmiten päähahmon ja mukana kulkevan sivuhahmon välisellä dialogilla. Kenellepä yksinäinen sankari puhuisi? Max Paynen ja Alan Waken tapauksissa kuulimme hahmojen sisäistä monologia, tosin Wakenkin mukana oli usein joko Barry tai poliisipäällikkö Breaker. Enslaved: Odyssey to the West -pelissä liikutaan alusta loppuun duona.

Vain robotit jäivät jäljelle

Studion edelliseen peliin, vain PlayStation 3:lle julkaistuun Heavenly Swordiin verrattuna Ninja Theory keskittyy uudessa pelissään huomattavasti enemmän tarinaan kuin taistelemiseen. Peleillä on kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä, kuten teema ja naispäähahmo.

Tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa maapallo on sodan runtelema, ja henkiinjääneitä ahdistelevat sodasta selvinneet robotit, jotka ampuvat kaikkea orgaanista, mikä vain liikkuu. Pelaaja on Monkey-niminen lihaskimppu, joka pakenee robottien orja-alukselta Trip-nimisen punapäisen nuoren tytön kera. Duo tekee pakkolaskun aluskasvillisuuden valtaamaan New Yorkiin. Tietokoneet tunteva, mutta urbaaneista vaaroista vähemmän tietävä Trip haluaa kotiin kohti länttä ja tarvitsee tässä karskin Monkeyn apua. Niinpä hän laittaa tälle orjapääpannan, joka pakottaa Monkeyn tottelemaan Tripin komentoja ja pysymään tästä tietyllä etäisyydellä.

Ei ole iso paljastus, että aluksi toisiinsa vastentahtoisesti suhtautuvat Monkey ja Trip löytävät vähitellen yhteisen sävelen matkallaan vaarojen kautta kohti Tripin kotia. Pelaajan on suojeltava Tripiä vihollisroboteilta, joita on pitkin ja poikin ympäristöä. Aluksi liikutaan komeassa New Yorkissa, joka tuo mieleen Will Smithin I Am Legend -elokuvan ahdistavan tyhjyyden. Urbaanista ympäristöstä siirrytään nopeasti karuun vuoristoon ja muihin paikkoihin, joten Enslavedissa on paljon enemmän visuaalista vaihtelua kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Näillä roboteilla on todella pitkäikäiset akut

Useimmiten pelaajan tehtävänä on raivata viholliset pois reitiltä Tripin odottaessa turvassa.
Vikkelästi liikkuvia robottien ohella ympäristössä on automatisoituja tykkitorneja, jotka pitää tuhota hiippailemalla niiden selustaan. Tällöin on hyödynnettävä Monkeyn kiipeilijäkykyjä ja löydettävä reitti tykin luokse, mikä ei ole vaikeata. Tripillä on mekaaninen sudenkorento, joka välittää Monkeylle tämän pannan kautta visuaalista tietoa siitä, mitä reittiä pitää kulkea. Ei sen puoleen, että siinä olisi haastetta ilmankaan, sillä pinnat, joihin Monkey voi tarttua, erottuvat selvästi välkkyvinä ympäristöstä, ja putkesta toiseen hyppiminen ei edellytä erityistä keskittymistä: hyppynapin rämpyttäminen saa Monkeyn lähes poikkeuksetta hyppäämään tarvittavaan suuntaan. Kiipeileminen tuo erehdyttävästi mieleen Uncharted-sarjan, jolta Enslaved lainaa muutenkin paljon. Yhtä hyvää fiilistä kiipeilemisessä ei kuitenkaan ole.

Jos robotit ovat liikkuvaa sorttia, niitä mätetään Monkeyn kätevällä sauvalla. Ympäristöstä löytyy energiapalloja, joita voi käyttää uusien kykyjen avaamiseen. Trip pystyy ”päivittämään” Monkeyn kykyjä pääpannan kautta, mutta päivitykset jäävät hieman puolitiehen. Suojan ja terveyden kehittäminen tuntui melko turhalta, sillä tarkastuspisteitä on sen verran tiuhaan tahtiin, että kuolemalla ei ole niin väliä. Monkey voi ottaa käyttöönsä tehokkaampia hyökkäyksiä ja tainnuttaa vihollisia, mutta uusista kyvyistä huolimatta tappeleminen tuntui melko samanlaiselta alusta loppuun.

Perustaistojen lisäksi mätetään välillä isompia vastuksia, jolloin pitää käyttää muutakin taktiikkaa kuin vain suojautumista ja vastahyökkäyksiä. Joskus isompien koiramaisten robottien tuhoaminen edellyttää kissa ja hiiri -leikkiä, jossa on saatava vastustaja törmäilemään taustoihin, jolloin voi käydä hetkellisesti taintuneen vihollisen kimppuun.

Tietyissä kohdissa Monkey voi käyttää leijulautaansa, jolla voi kiitää niin maan kuin vedenkin päällä. Leijulaudalla liikkuminen on toteutettu hyvin, ja se tuo mukavasti vaihtelua etenkin pomotaistoihin, joissa joskus pitää singahtaa pakenevan pahiksen perään tai paeta itse.

Enemmän kommunikointia, kiitos

Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän Trip ja Monkey puhelevat toisilleen, ja mukaan lyöttäytyy vielä yksi kaveri auttamaan. Ennen pelin julkaisua on käsikirjoittaja Alex Garlandin mukanaolosta Enslavedin tuotannossa kirjoitettu paljon. Mies osaa asiansa, ja on kunnioitettavaa, että Enslaved haluaa tarjota ajateltavaa ja jotakin enemmän kuin vaikkapa Unchartedin kioskikirjallisuutta edustava kerronta. Tekijöillä on silti opittavaa siitä, mitä Naughty Dog ja esimerkiksi Valve tekevät tarinankerronnallisesti. Joitakin hyviä heittoja kuitenkin löytyy ja läppä tuntuu luontaiselta, missä erinomainen ääninäyttely on suuressa roolissa. Oikeastaan tämä on pitkälti mielipidekysymys – itse en niin pitänyt Tripistä ja Monkeysta hahmoina, mutta peli varmasti tuntuu paremmalta, jos heihin tykästyy enemmän.

Enslaved on kuitenkin erittäin sujuvasti rytmitetty, usein komea ja vaihtelua sisältävä kokemus, jonka päähahmoissa on sentään jonkin verran särmää. Brittiläisyys tuntuu pelissä hyvällä tavalla. Kokonaisuus on tähdätty massamarkkinoille, ja oletusvaikeustasolla pelatessa ei pitäisi kovin paljon vaikeuksia olla. Pomotaistotkin on osattu toteuttaa niin, etteivät ne tunnu liian vaikeilta, mutta voittaminen on silti palkitsevaa. Etenkin loppua kohden monet toimintakohtaukset ovat hienosti sommiteltuja, ja taistelun skaala sen kuin kasvaa.

Enslavedissa ei ole suurempia vikoja. Pelaajan edessä roikotetaan aina sen verran tarinallista porkkanaa, että halu päästä seuraavaan kappaleeseen on suuri. Enslaved ei kuitenkaan kykene nousemaan joksikin suuremmaksi kokemukseksi, vaikka yritys on kova.

Kirjailija Alex Garland

Englantilainen kirjailija Alex Garland on kirjoittanut The Beach -kirjan, josta Danny Boylen filmatisointi Leonardo DiCaprion kera ei saanut parasta irti. Garlandin ja Boylen yhteistyö jatkui huomattavasti hedelmällisimmissä merkeissä Sunshine- ja 28 päivää myöhemmin -elokuvissa. Vuonna 1970 syntynyt Garland pelaa paljon videopelejä, ja hän oli pitkän tovin mukana Enslavedin tuotannossa avittaen käsikirjoitusta ja draaman rakentamista. Garland myös kirjoitti kuvaamatta jääneen Halo-elokuvan käsikirjoituksen.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:8]

Enslaved onnistui livahtamaan markkinoille miltei huomaamattani. Ehkä on hyvä että näin kävi, sillä Ninja Theoryn nimeen kohdistuvat ennakko-odotukset huomioiden edessä olisi ollut pettymys.
En sano Enslavedia huonoksi peliksi, koska sitä se ei todellakaan ole, mutta tätä kirjoittaessani joudun pohtimaan kovasti, millaisen vaikutelman peli minuun jätti, ja tunnustamaan sitten, ettei oikein millaistakaan. Se tuli ja meni, kuin haalea päivä konsanaan.

Kaikki on paperilla kunnossa: kiipeilyä riittää ja se on ihan hauskaa puuhaa. Taistelukin on teknisesti pätevää. Mutta kun se kaikki on vain teknisesti pätevää. Todelliset oivallukset ja inspiraatiot puuttuvat kokonaan.

Siitä pitää kuitenkin kehitystiimille nostaa hattua, että pelin tunnelma, maailma ja elokuvamainen ulkoasu toimivat todella hyvin. Andy Serkis vetää roolinsa hyvin, ja pelimaailma todella tuntuu kaistaleelta maailmantuhon jälkeistä Yhdysvaltojen itärannikkoa.

Yhtä positiivista sanottavaa ei löydy pelin teknisestä toteutuksesta, ainakaan testaamastani PlayStation 3 -versiosta. Unreal Engine -pelit pyörivät perinteisestikin vähän nihkeästi PlayStationilla, eikä Enslaved tee poikkeusta. Tekstuurit ovat suttuisia ja usein suorastaan rumia, varjot tökkivät oudosti ja ruudunpäivitys notkahtelee.

Jälkimmäisin ongelma haittaa myös pelaamista, sillä esimerkiksi räiskintä on usein todella turhauttavaa puuhaa. On turhauttavaa yrittää osua nopeasti vipeltäviin robotteihin luotettavasti, kun tähtäys takeltelee ja peli pätkii.

Varmasti kovasta yrityksestä ja puserruksesta huolimatta Enslavedin kohtalona taitaa olla syksyn pelitulvaan hukkuminen. Harmi.

6/10
Lisää luettavaa