Teetä ja keksejä maailman lopussa
Ei, kukaan ei ole mennyt Raptureen. Pelaajille sana tuo mieleen BioShockin vedenalaisen kaupungin, jonka piti olla libertaarihihhuleiden taivas. Useammalle amerikkalaiselle se tarkoittaa ylöstempausta. Se on fundiskristittyjen odottama maailmanlopun enne, jossa hyveellisimmät imeytyvät silloin suoraan Taivaaseen ja jättävät loput kärvistelemään postapokalyptiseen kiirastuleen. Ainakin silloin riittää halpoja asuntoja.
Tämä peli on taas amerikkalaisen katastrofisirkuksen vastakohta, joka hikoilee brittiläisyyttä joka rööristään. Pelaaja harhailee läntisen Englannin Shropshiren kreivikunnan maalaiskylässä, josta on kadonnut joka ikinen asukas. Jäljellä ovat etäisesti ihmisen muotoiset valoilmiöt, jotka toistavat nauhoituksen tavoin katoamista edeltäviä tapahtumia. Myös puhelimista ja radioista kuuluu jostain syystä vanhoja keskusteluja, jotka ovat jääneet elämään langoille. Tärkeitä kysymyksiä ovat nämä: mitä on tapahtunut, mitä sillä on merkitystä, ja kuka pelaaja edes on?
Genrelistauksessa EBGTTR on taiteellisten kävelysimulaattorien sarjassa, ja tekijästudio Chinese Room on tuottanut aiemmin vastaavat Dear Estherin ja Amnesia: A Machine For Pigsin. Esteri oli metaforista haahuilua syyllisyyden kyllästämässä alitajunnassa ja possukone silavaista kauhua, mutta jo viidessä minuutissa on selvää, että nyt on katseltava taivaille. Riisuttuna kaikesta peli on scifiä, jossa kuunnellaan äänilokeja, eli System Shockien väkivallaton ja valoisa perillinen, jossa pelaaja on katsoja ja tulkitsija.
Kaikki keskustelut eivät suinkaan koske itse ”tapahtumaa”, sillä tarkoitus on tutustua tähän kylään ja sen asukkaisiin. Pitää selvittää, kuka rakastaa ketäkin ja kuka ei kuulu joukkoon. Brittien kansallistraumat maailmansodista Falklandille kuuluvat tarinassa, joka saa maaseudun tuntumaan täysin ajattomalta paikalta. Se on ”local village for local people”, tiedättehän.
Everybody’s Gone to the Rapture on eittämättä audiovisuaalinen mestariteos, jonka kauneus hämmästyttää. Emmerdale-maisemat on kuvattu yksityiskohtaisesti ja valaistu niin kauniisti, että ne näyttävät postikorttimaisilta. Dialogi, jossa kylän asukkaiden ihmis- ja perhesuhteet kietoutuvat yhteen, on uskottavaa ja herkkää. Ääninäyttely on huippulaatua, oli äänessä sitten pelokas nuori tyttö tai elämän kolhima kokenut pappa.
Everybody’s Gone to the Rapturen heikkoudet ovat yllättäen sen pelimäisissä osissa, vaikka niitä on kovin vähän. Kävely on tuskatuttavan hidasta ja ”juoksunappi” R2 herättää pelaajassa vainoharhaa: kävelenkö minä oikeasti nopeammin vai en? Vaikka pelimaailma on käytännössä täysin vapaasti harhailtava, tarina koetaan pelillisenä keräilynä. Joka alueella on tarinaa avaavia aavekeskusteluja, jotka kaikki löytämällä avautuu yhden asukkaan kohtalon ja ymmärryksen hetki. Jos kaduilla leijuvat valopallot johdattavat pelaajan oikeassa järjestyksessä joka paikkaan, tarinakokemus on saumaton. Jos reitti sekoaa, pelaaja voi jumiutua harhailemaan pöheikössä pihalla kuin maailmanlopun nähnyt Hyacinth Bucket. Taaksepäin palailu etanamatelulla ei naurata.
Jopa kävelypelien ystävien joukossa Everybody’s Gone to the Rapture jakaa varmasti mielipiteitä, sillä peli ei lopulta päättele tai kerro mitään konkreettista. On omasta henkisestä ilmapiiristä kiinni, tulkitseeko tunteja kestävän kävelyreissun elämän turhuudeksi, kauniiseen valeasuun puetuksi kosmiseksi kauhuksi vai yhteisöjen suhteiden kommentoinniksi. Kun vuoden pelipalkintojen kausi alkaa, muistaa täytyy joka tapauksessa säveltäjä Jessica Currya. Hauras ja herkkä tunnelma ovat uskomattoman hienon orkesteri- ja kuoromusiikin varassa.