Evil Dead: The Game -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesäkuun numerossa 234. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Groovy
Kauhugenressä ovat muodissa moninpelit, joissa yksi pahis jahtaa neljän selviytyjän joukkoa. Alan harrastaja on saanut todeta, että useimmat niistä ovat rävellyksiä, jotka horjuvat hautaan puolessa vuodessa. Koska uusi Evil Dead -sovitus on tehty samaan muottiin, odotukset olivat mudassa. Ei pitäisi kuitenkaan olettaa mitään, kun pääosassa on tusinasankarien sijasta Ashley ”El Jefe” J. Williams, maailman kovin rautakaupanmyyjä.
Kohderyhmä on helposti selitetty. Tämä peli on tehty moninpelistä, yhteistyöstä ja yksinkertaisesta väkivallasta pitäville Evil Dead -faneille. Joka matsi seuraa identtistä kaavaa. Ensin neljä sankaria nuohoaa battle royale -kokoluokan karttaa, josta kaivetaan esille kandarialainen tikari ja Necronomiconin sivut. Lopuksi manataan ylidemonit takaisin helvettiin. Esteenä on demonipäällikkö, jota ohjaa joko viides pelaaja tai tekoäly. Yksi matsi kestää 20–30 minuuttia.
Sankaripelaaminen on kolmannen persoonan hortoilua, jossa muutetaan riivatut kätyrit verimakkaraksi lyömä- ja ampuma-aseiden avulla. Hahmot on jaettu neljään eri luokkaan, joista osa johtaa, osa hakkaa, osa ampuu ja osa parantaa paremmin kuin toiset. Kurmottajien kavalkadi on erinomainen valikoima Evil Dead -universumin suosikkihahmoja. Ash itse on saatavana jokaisen elokuvan ja sarjan versiona, joten halutessaan saa vämuodostettua aikaparadokseja huokuvan Ash-tiimin. Toisaalta mukana on muita loistohahmoja, kuten sarjasta tutut Kelly ja Pablo sekä Army of Darknessin lordi Arthur. Bruce Campbellin hunajainen ääni suoltaa puujalkavitsejä liukuhihnalta.
Demonipuolella jyrätään ympäri karttaa ensimmäisen persoonan kameralla, joka on kuin loppumaton Sam Raimin kamera-ajo. Kerättävällä pahuudella synnytetään kevyen ja raskaan luokan mörköjä ja välillä ruumiillistutaan ylipahiksena, joista jokaisella on ikioma kätyrikopla. Pottukellarin Henrietta-mummo roiskuttaa ruudut täyteen verta metsäjunttien avustuksella. Aivodemoni Eligos pörrää kasvottomien demonimotoristien seurassa. Fanisuosikki Evil Ash johtaa huilumusiikkia rakastavien luurankojen armeijaa. Kukin tarjoaa erilaisen tuntuman ja näkymän leffasarjan eri tyyleihin splatterista hassutteluun. Demoni voi riivata omia yksikköjään tai selviytyjiä, mikä antaa suoran kosketuksen toimintaan.
Pelimekaanisesti Evil Dead: The Game on simppeliä toimintaa, joka toimii moninpelin tuoman yllätyksellisyyden avulla. Ammunta ei ole ehkä parasta, mutta lähitaisteluhyökkäykset näyttävät sopivan brutaaleilta. Peli toimii, koska se on kaoottista ja hilpeää kohkausta eikä pikselintarkkaa suorittamista. Audiovisuaalisesti se tavoittaa täydellisesti Evil Deadin ilmapiirin. Mukana on myös viisi yksinpelitehtävää, mutta ne ovat lyhyitä, tylsiä ja heikosti tasapainotettuja. Kannattaa ottaa tämä puhtaana moninpelinä.
Tärkein kysymys näissä peleissä on pysyvyys. Jo nyt näkee, että korkean tason sankarien ja demonien matseissa on epäsuhta vahvojen sankarien eduksi. Saavatko tekijät viilattua tasapainon kuntoon? Entä miten on uuden sisällön kanssa? Matsit kaipaavat taatusti enemmän vaihtelua hyvinkin pian. Saammeko lisää karttoja, pelimuotoja ja tavoitteita? Evil Dead: The Game on mannaa Ashin faneille nyt, mutta jatko vaatii tekijöiltä pitkäjänteistä panostusta. Arvosanaa katsellessa joku nero tietysti silti huutaa nurkasta, että peli saa pisteitä vain Evil Dead -fanituksen takia. Ja minä sanon, että totta kai saa. Koska Evil Dead on parasta.