Päättömän tylsää menoa
Voi ihmiskuntaa! Pilvenpiirtäjän kokoiset jättiläiset hyökkäävät siirtokuntiin, ja vain yksinäinen sankari voi pelastaa maailman kiipeilemällä jättiläisten harteille ja leikkaamaan niiden päät irti. Kuulostaako Attack on Titanin kopiolta? Ehei, tämä on Iron Galaxyn ikioma ja omaperäinen peli-idea!
Extinction on nopeatempoinen toimintapeli, jossa pitäisi puolustaa satunnaisesti generoituja kyläpahasia vihollislaumojen hyökkäyksiltä. Siellä täällä pitkin kyliä sijaitsevien taikasoihtujen lähellä palloilee siviileitä, joita pienet örkit ja suuremmat hirviöt yrittävät murhata. Jos liian moni kuolee, tehtävä epäonnistuu.
Niinpä pelaajan pitäisi pää kolmantena jalkana juosta ja kiipeillä yleensä samaan aikaan viiteen kriittiseen paikkaan tappamaan örkkejä ja pelastamaan teleporttiloitsullaan siviileitä. Näin tekemällä saa kykypisteitä ja kasvatettua elintärkeää tappomittaria, jonka lataaminen vaaditaan, ennen kuin suuret örkit kuolevat.
Käytännössä siviiliralli on kuitenkin vain ärsyttävä rasite. Taistelu pieniä vihollisia vastaan on kirjaimellisesti vain yhden napin rämpyttelyä, viholliset kestävät aivan liikaa osumia, ja lisäksi liikkuminen kohtaamispaikalta toiselle vie pienen iäisyyden. Mitään kunnon liikkumistapoja ei ole, vaan pääasiassa pitää juosta.
”Tahkoamalla oppii elämään surkean kameran ja kömpelön ohjauksen kanssa, mutta peli alkaa toistaa itseään jo tunnin jälkeen.”
Pelin pääasiallinen houkute on taistella niitä jättimäisiä hirviöitä vastaan. Örmyt lampsivat pitkin kaupunkeja mätkimässä taloja kumoon ja aiheuttamassa yleistä pahennusta. Teoriassa pelaaja voi voimakkailla riimuiskuillaan leikata örmyiltä kaikki raajat poikki ja näin lamauttaa ne ainakin hetkeksi. Käytännössä nämä heikot kohdat on kuitenkin yleensä suojattu panssareilla, joista pitää ensin hakata irti lukot ja remmit, jotta arka iho paljastuu. Kun hirviötä on kuritettu tarpeeksi, voi kavuta sen hartioille ja iskeä niskaan kunnon murhaiskun, jolloin pää lentää komean verisuihkun saattelemana ja pisteitä kilisee tilille.
Todellisuus on hieman karumpi. Hirviöitä pitkin kiipeily on täyttä tuskaa, koska pelaaja voi käytännössä vain kavuta kädet ja jalat sauhuten suoraa linjaa ylöspäin. Jos tämä suora linja vie hirviön kainaloon tai rintalihaksen alle, matka tyssää ja edessä on pudotus.
Hirviöt myös liikkuvat vauhdilla, ja kamera on surkea. Vaikka heikko kohta on selvästi tähtäimessä, pelin mielestä näin ei ole ja siten vaadittava erikoisisku ei vain lähde. Samaan aikaan hirviöt itse läpsivät pelaajaa sellaisella voimalla, että yksikin osuma riittää tappamaan. Kuolema ei toki ole kuin hidaste, mutta on silti ärsyttävää herätä henkiin taistelukentän toisella puolella ja juosta hitaasti takaisin hirviön luo, jotta voi yrittää uudelleen.
Extinctionin suurin synti on kuitenkin aivan järkyttävä tylsyys. Tahkoamalla oppii elämään surkean kameran ja kömpelön ohjauksen kanssa, mutta peli alkaa toistaa itseään jo tunnin jälkeen. Hirviöiden väri muuttuu ja päälle tulee teoriassa kovempia panssareita, mutta kaava on aina prikulleen sama: etsi kunkin panssarin heikko kohta, tao sitä sillä yhdellä iskutyypillä, kunnes panssarit putoavat, ja katko sitten raajat.
Näin hyvän idean totaalisen haaskaamisen pitäisi olla rikollista.
Ei vain tarinan tähden
Extinctionin tarinatila on supertylsä ja sisältää käytännössä vain samojen tehtävätyyppien toistoa luvusta toiseen. Niinpä onkin ehkä parempi idea pelata joko päivittäin vaihtuvia haastetehtäviä tai pelaajan antaman siemennumeron pohjalta luotuja satunnaistehtäviä. Eipä ainakaan tarvitse katsella ensin minuuttitolkulla tylsää dialogia.