Kuuluisassa tanskalaisessa lastensadussa vanha kuningatar piilottaa herneen nuoren prinsessan patjan alle, ja tämä estää prinsessaa saamasta unen päästä kiinni. Tällä kertaa herne on vaarassa joutua niiden lukijoiden nenään, jotka ovat odottaneet Fable III:n arvosanan olevan vähintään väärinpäin makaava luku kuusi. Todellisuus on kuitenkin, jälleen kerran, tarua ihmeellisempää.

Satusetä Peter Molyneux’n elämää suuremmilla eleillä koristelema fantasiasaaga on ehtinyt jo kolmanteen osaansa, joka valitettavasti on selkeästi myös koko pelisarjan heikoin lenkki. Toisin kuin kööpenhaminalaisen kirjailijan tai englantilaisen pelintekijän, pelitoimittajan työ ei ole hyväntahtoisen pajunköyden syöttäminen. Tästä syystä arvostelun lopussa seisoo numero, joka saadaan laskemalla yhteen Fibonaccin lukujonosta ensimmäinen ja se nimenomaan oikein päin oleva luku kuusi.

Ensimmäinen Fable ilmestyi vuonna 2004. Jotakuinkin heti julkaisun jälkeen sen tekijät joutuivat harmittavasti syömään julkisuuteen karanneita ylimalkaisia kehujaan siitä, mikä kaikki pelissä loppujen lopuksi oli mahdollista ja mikä taas ei. Tästä huolimatta Fable lukeutuu alkuperäisen Xbox-pelikonsolin muistettavimpien nimikkeiden listan kärkipäähän, ja se on edelleen yksi allekirjoittaneen ”päräyttävimpiä” pelikokemuksia. Fable uudisti fantasiaseikkailun lajityyppiä värikkäällä yleisilmeellään ja kevyesti kerrotulla, arkkityyppisellä tarinallaan. Samalla se toi fantasiapelaamista useamman piirun verran lähemmäksi satunnaispelaajia, joille monimutkaiset roolipelisäännöt ja 20-tahoiset nopat eivät merkitse yhtään mitään.

Sarjan keskimmäinen osa näki päivänvalon melkein tasan kaksi vuotta sitten. Fable II niitti paljon kehuja, mutta samalla sitä kuitenkin moitittiin – ja syystä – muun muassa lievästä keskeneräisyydestä, pelikokemusta raskaalla kädellä rokottavista bugeista sekä hyvien mahdollisuuksien hukkaamisesta. Tätä taustaa vasten on erittäin helppo nähdä, että Fable III on nimenomaan jatko-osan jatko-osa eli peli, joka ei enää pahemmin yritä loihtia esiin uusia kokemuksia, vaan se keskittyy jatkamaan entisiä.

Kuninkaaksi kuninkaan paikalle

Fable-pelisarjan toisen osan tapahtumista on kulunut yhteensä 50 vuotta. Perinteinen ja idyllinen kyläkulttuuri elää nyt suuren murroksen aikakautta, koska puolessa vuosisadassa teollinen vallankumous on saanut merkittävän jalansijan Albionin maassa. Bowerstonen kaupungissa tehtaat sylkevät taivaalle sankkaa mustaa savua, ja kansalaisten välinen eriarvoisuus kasvaa kaikkialla. Vilunkipeli ja rötöstely rehottavat likaisilla kaduilla. Alamaistensa ahdingosta piittaamatta Logan-niminen kuningas hallitsee maata rautaisella otteellaan ja ketään säälimättä. Kansa janoaa vallankumousta. Kadunmiesten ja vastarintaliikkeen hätähuudon kuulee kuninkaan nuori veli, edellisen pelin sankarin jälkeläinen.

Edelliseen kahteen peliin verrattuna pelaaja pääsee tällä kertaa astumaan kohtuullisen ripeästi sankarin vaativiin saappaisiin, jotka arvatenkin kuljettavat hänet monenlaisiin seikkailuihin. Tässä on itse asiassa vasta noin kaksi kolmasosaa koko pelistä, koska Fable III istuttaa taistelujen tohinassa oikeamieliseksi kasvaneen tai itse piruakin ilkeämmäksi paatuneen sankarin vielä Albionin valtaistuimelle. Ylhäisessä toimessaan pelaaja joutuu ottamaan ensi käden tuntumaa siihen, miten moraalisen kisakunnon päälle käyvää on tehdä kokonaisen kansakunnan hyvinvointia koskevia päätöksiä. Mistään kanssakreikkalaisten verovelkojen lunastamisesta ei sentään pelissä ole kysymys, mutta kuninkaan pestin tärkeimpiin puoliin kuuluu valtion kukkaron paisuttaminen vuoden päässä lymyävän todellisen pahan päivän varalle.

Muuten Fable III näyttää ja tuntuu erittäin tutulta, ja paljon mainostetusta ”teollisesta vallankumouksesta” huolimatta iso osa suoraan toimintaan kallellaan olevasta tarinasta tapahtuu edelleen myyttisen värikkäissä metsissä, rustiikkia huokuvissa ja hassunhauskoissa hökkelikylissä sekä luolastoissa. Pelisarjan keskimmäisen nimikkeen pelimekaniikka on tuotu oikeastaan sellaisenaan Fable III:een, vaikka pelaajalle väännetään asioita rautalangasta tällä kertaa hieman aikaisempaa vähemmän. Koirakin seuraa heti alusta asti mukana eikä aarteiden ylöskaivamiseen tarvittavaa lapiota tarvitse erikseen kapsäkkiinsä etsiä.

Itse asiassa ainoa silmiinpistävä muutos on pelivalikoista luopuminen. Aseiden ja vaatteiden vaihtoa varten pelaaja pääsee näppärästi yhden napin painalluksella ja koska tahansa ”Turvapaikkaan”, jossa ovista kulkemalla avautuvat muun muassa vaatehuone, ase- ja loitsuvarasto, mahdollisuus ihastella omia saavutuksiaan sekä hoitaa pelin talletukset. Eräänlaisessa entisten aikojen paniikkihuoneessa sijaitsee myös koko Albionin alueen kartta, jota käyttämällä voi valita erilaisia tehtäviä ja siirtyä vaivattomasti paikasta toiseen. Hahmonkehitys hoituu tällä kertaa siten, että eri tavoin ansaituilla kiltasineteillä voi toismaailmallisella tulevan yksinvaltiaan saavutuksia kertaavalla ”polulla” ostaa auki arkkuja, joista löytyy uusia eleitä ja taitoja, taikoja sekä päivityksiä pelihahmon kykyihin.

Ei tarpeeksi haastetta

Keskeinen ongelma Fable III:ssa on sen uutuudenviehätyksen täydellinen puuttuminen. Peter Molyneux on taas kerran loihtinut esiin ehdottomasti tavanomaista mielenkiintoisemman seikkailupelin, mutta valitettavasti se ei pelkästään nykyään enää riitä mihinkään. Fable III ei yksinkertaisesti tarjoa tarpeeksi innovaatioita suhteessa edeltäjiinsä, ja tämä saa sen suoraan sanottuna tuntumaan lähinnä hyvin kirjoitetulta sekä ylipitkältä juonipäivitykseltä. Visuaalisesti peli ei millään mittareilla hätyyttele tämän päivän parhaimmistoa, mutta ääninäyttely on sentään John Cleesen, Stephen Fryn ja Simon Peggin kaltaisten tähtien ansiosta vakuuttavan kuuloista.

Viimeinen kolmannes toki merkitsee eräänlaista irtiottoa pelisarjan perinteiseen kaavaan, mutta tämän toimivuudesta tarinankerronnan kannalta voidaan olla montaa eri mieltä. Kuninkaana pelaaminen saa seikkailemisen jämähtämään ikävästi paikoilleen, ja kuten historiakin on meitä lukemattomia kertoja opettanut, kansan hallitsija ei koskaan voi olla kansan sankari. ”Muuta kiinteistö ilotaloksi ja kasvata omaisuuttasi tai auta kodittomia tekemällä rakennuksesta orpokoti” tyyliset moraaliset valinnat tuntuvat edelleen päälle liimatuilta ja liian mustavalkoisilta ollakseen minkäänlaisia peilejä pelaajan eettisen minän kasvojen edessä. Pelin ongelma on itse asiassa sama kuin todellisilla vallankumouksellisilla: mitä ihmettä tehdä vallankumouksen jälkeen?

Sankarin leipätyön eli seikkailemisen lisäksi pelaaja voi ostaa itselleen asuntoja ja kauppoja, sisustaa ja vaihtaa hiustyylejä, keinotella raha-asioissa, vokotella Albionin tavallisia kaduntallaajia, mennä naimisiin ja hankkia lapsia tai harrastaa ryhmäseksiä. Kaverin kanssa voi lahdata vihulaisia saman konsolin välityksellä, ja Live-palvelun kautta pelaavat sankarit pääsevät nyt keskenäänkin naimisiin. Harmi vain, että Fable III ei tarjoa yhtään kunnolla motivoivaa syytä sille, että miksi näin pitäisi menetellä. Pelin selkäytimenä seisoo tarina, jonka päättyessä katoaa myös mielenkiinto pelin pelaamiseen. Kuiva englantilainen pieru- ja röyhyhuumorikaan ei enää näin kolmannella kerralla jaksa oikein naurattaa.

Fable III on helppo ja suoraviivainen seikkailupeli, joka lukuisista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ei haasta pelaajaansa tarpeeksi. Se ei tuo pelisarjaan mainittavasti mitään uutta, ja näin se on sanalla sanoen pienoinen pettymys. Saatekirjeessä Peter Molyneux arvelee, että Fable III ”saattaa tuntua hieman erilaiselta kuin muut viime aikoina pelaamasi pelit”. Anteeksi nyt, Peter, mutta ei se kyllä tunnu. Satusaagan kolmas osa vaikuttaa nimenomaan harmittavan paljon samanlaiselta kuin monet muutkin parin napin hakkaamisella läpipelattavat ja ryhdikkäällä fantasiatoiminnalla ryyditetyt seikkailupelit, jotka tuskin saavat pelaajaa miettimään kahta kertaa omien moraalisten valintojensa seurauksia. Fable III on viihdyttävä peli, mutta se ei todellakaan ole mikään vallankumous.

7/10
Lisää luettavaa