Fallout 4

Iloisesti säteilevä tivoli

Taistelu kesti puoli tuntia. Maatilan emäntä pyysi minua poistamaan asutustemme väliltä supermutanttien leirin. Se oli tappavaa hippaa minua paljon voimallisempia hirviöitä vastaan. Leirissä oli kaksi legendaarista supervihollista ja laserkiväärillä varustettu tarkka-ampuja, jonka tähtäimissä en elänyt sekuntia pidempään. Se oli tuskaa, mutta halusin tehdä sen. Ja siksi se oli parasta Fallout 4:ssä.

Seuraavaksi halusin rakentaa huoltoasemasta linnakkeen. Rahtasin betonia, rautaa, koneenosia ja raskasta aseistusta paikalle kaukaa. Rakensin isomman talon, uudet seinät ja tikkaat. Huoltiksen katolle kyhäsin kolme tykkiä ja valonheittimet. Kukaan ei hyökännyt sinne, mutta halusin tehdä sen. Ja siksi se oli parasta Fallout 4:ssä.

Fallout-sarja käväisi kolmannen ja neljännen osan välillä muissa käsissä. Bethesda toi kolmosessa takaisin vanhan ja arvokkaan pelisarjan nimen ja ahtoi sen omaan muottiinsa, pelihahmon silmin kuvattuun hiekkalaatikkoleikkiin. Sitten pelisarja annettiin Obsidianille, joka teki kolmosen luista vakavamman ja uskottavuuteensa tarranneen pelin. Siinä joka maatilan paikka oli mietitty, jotta ydinsodan kokeneen maailman ruokahuolto olisi loogista. Tätä taustaa vasten näkyy todella selkeästi se, mitä Bethesda halusi tehdä kolmannessa osassa ja nyt neljännessä. Se haluaa pelaajan pitävän hauskaa ilman huolen häivää.

Pelin aloitus on pikakelaus vaihtoehtohistoriaan, jossa ydinvoima loi 1950-luvun arvojen pohjalta 2000-luvun tulevaisuuden ja tuhosi sen sitten atomiliekeissä. Pelaaja luo hahmonsa utopiaan, jossa hänellä on puoliso ja ihanasti jokeltava vauva. Sitten kaikki haihtuu ilmaan, ja pian herätään 200 vuoden syväjäädytyksestä sivilisaation jämissä, ja pahikset ovat vieneet jälkikasvun. Kostovaihde isketään silmään, ja jo puolessa tunnissa on rymistelty voimahaarniskassa, nähty Deathclaw-hirmuja ja saatu tehtäväksi nostaa sivilisaatio jaloilleen keräämällä tonneittain roskaa raunioista.

Kosto on hyvä motivaatio, mutta juoni on kieltämättä aika hölmö. Sillä ei ole väliä, koska atomisodan rauniot ovat Bethesdalle tivoli ja leikkipuisto. Maailma on pikkuisen Skyrimia pienempi, mutta tuntuu täyteen ahdetulta. Joka kukkulan takana on bunkkeri, kylä, hirviön pesä, robottitehdas, ydinjätevarasto, leffateatteri tai aivan mitä tahansa. Uskottavuudella ei ole väliä. Jos jokin on ”hienoa”, se on siellä. Nyt ollaan itärannikolla, Bostonissa, ja se tarkoittaa lierihattugangstereita, sisällissotaviittauksia, kioskikirjallisuuden vaikutteita ja Lovecraftia. Se tarkoittaa autiomaan sijaan sumuisia metsiä, limaisia soita ja jopa pilvenpiirtäjien jämiä.

”Fallout 4 on rönsyilevä, villi ja pelaajansa omistama tarina.”

Sota ei kuuleman mukaan koskaan muutu, mutta sekin on puppua. Fallout 4 on sarjan historiassa ensimmäistä kertaa hyvä räiskintä. Se ei ole erinomainen, räiskinnälle täysin omistetun ammuskelun veroinen, mutta kuitenkin hyvä. Maailmassa on ensi kertaa korkeuseroja. Isot tehtaat, jalostamot ja tornit vievät taistelun pois lättänämaalta. Pitkän kantaman taistelussa ei edes tee mieli käyttää aikaa hidastavaa V.A.T.S.-järjestelmää, sillä sniputtelu onnistuu muutenkin.

Aseissakin on vaihtelua, sillä Fallout on imenyt vaikutteita Minecraftista ja The Forestin kaltaisista selviytymispeleistä. Asutuksia voi kehittää ja rakentaa, mutta tärkeämpää on tuunata diablomaisen saalisjärjestelmän helmiä, erikoisominaisuuksilla ladattuja haarniskanpaloja ja superpyssyjä. Hihapalikka voi antaa ajanhidastuskyvyn kuoleman kielissä olevalle hahmolle, ja perusrevolveriin voi saada plasmaluoteja.

Fallout 4:n tärkein vahvuus onkin vaihtelu, vaikka peli tuntuu ruman ja ikääntyneen grafiikkansa sekä pelisuunnittelunsa puolesta Fallout 3:n suoralta jatkolta. Sivutehtävät ovat yllättäviä, vaihtelevia, monilukuisia ja hauskoja. Pelihahmon rakentaminen on monipuolisempaa kuin koskaan aiemmin, koska erikoistujaa palkitaan kaikkea osaavia renessanssineroja paremmilla kyvyillä. Pelikokemus on entistä vahvemmin räätälöity siihen, mitä pelaaja tahtoo peliltään.

Fallout 4 ei ole kuitenkaan lähelläkään täydellistä. PS4-versio kärsii ajoittain pahasta, muttei onneksi yleisestä hidastelusta. Pc:lläkin riittää tuttuja bugeja, sekoiluja ja kaatuiluja enemmän kuin kenellekään muulle pelintekijälle sallittaisiin. Bethesdan salaisuus menestykseen onkin monopoli: kukaan ei tee samaa. Ei, edes Witcher 3 ei vertaudu tähän, sillä se on tekijöiden vahvasti ohjaksissaan pitämä Geralt-noiturin tarina. Fallout 4 on rönsyilevä, villi ja pelaajansa omistama tarina, jossa voi haistatella pitkät pääjuonelle.

Ainutlaatuisen herkun tarjoaminen ei toki tarkoita, että Bethesda saisi selvitä laaduntarkkailun puutteesta ilman moitetta. Kyllä, uskon vakaasti, että pc:llä pelaajien tekemät modit korjaavat kaikki karkeudet ja tekevät tästä mestariteoksen. Sellaiseen ei pelintekijä saa luottaa, ja konsolipelaajan on erityisesti harkittava ostostaan.

Koon ja vapauden yhdistelmä on hyvä tekosyy, mutta entäpä uudet järjestelmät? Kaupunkien rakentelu on hauskaa näpertelypelaajalle, mutta olisiko ollut liian työlästä tehdä siihen oikeasti toimiva ja asioiden koko tilan kertova käyttöliittymä? Aseiden tuunaus on hykerryttävän hauskaa, mutta olisiko ollut mahdotonta tehdä varaosien haalimisesta ja hallinnasta selkeämpää? Jopa hienot lisäykset pelisarjaan tulevat ”mutta, mutta” -varoitusten kera.

Pahinta on, että kaikesta nihkeilystä huolimatta Fallout 4 imee mukaansa pelottavalla imulla. On niin helppo löytää juuri omalta tuntuva pelityyli, joka antaa kymmenien tuntien edestä vain minulle varattua seikkailua. Huvipuiston seinät ovat ruosteessa, mutta karuselli pyörii.