Falloutien pelaaminen on sarjan fanikunnan ytimelle sen verran vakavaa bisnestä, että arvostelijan lienee syytä suorittaa heti alkuun uskontunnustus. Ydintuhosaagan kaksi ensimmäistä osaa 1990-luvun loppupuolella olivat roolipelaajan unelmia, jotka kummittelevat vieläkin Top 10 -listallani. Fallout 3 oli tällä mittapuulla kiinnostava sivuloikka, josta puuttui jotain vaikeasti määriteltävää, vaikka se olikin eri luokkaa kuin Fallout Tacticsin ja kauhean Fallout: Brotherhood of Steelin kaltaiset harha-askeleet.

Fallout: New Vegasia kohtaan kasautuikin lähes kohtuuttomia odotuksia, sillä Obsidian-studiossa on sitä ollut tekemässä kahden ensimmäisen Falloutin veteraaneja. Ihme kyllä, toiveet eivät olleet turhia. Vaikka New Vegas on ulkoisesti pelkkä hiilikopio Fallout 3:sta, se on pelinä kaikin puolin parempi ja sisällöltään aivan aitoa jatkoa Fallout 2:lle. Hurja väite, mutta uskokaa pois.

Elämä ja kuolema

Sävyerot tulevat selväksi ensi minuuteilla, vaikka alkuanimaation karkea grafiikka ei tee vaikutusta. Siinä missä Fallout 3:ssa aloitettiin syntymällä onnelliseen perheeseen, Vegas käynnistyy, kun pelaajahahmoa ammutaan päähän. Hän on kuriiri, jonka kuljettama salaperäinen pelimerkki viedään väkivalloin. Tuppukylän tohtori liimaa kallon kasaan, minkä jälkeen lähdetään selvittämään, mistä oikein on kysymys. Roolipelipuolesta välittäville pelaajille ratkaisu on erityisen hyvä, sillä kun sankari ei ole kiinni kolmososan tuskaisessa isä-lapsisuhteessa, hahmonsa voi kuvitella vaikka palkkasoturiksi tai heimovilliksi.

New Vegas on edellisen pelin tapaan vapaan maailman tutkailua, mutta sen Mojaven autiomaa on rakennettu Washingtonin raunioita taitavammin. Hirviöeläimet, maasto ja vartioidut maantiet johdattavat alussa melkein huomaamatta kohti taivaanrannassa siintävää Vegasia neonvaloineen, ja peli jakaa alussa tehtäviä tasaisen tappavalla vauhdilla. Jos välttämättä haluaa, edelleen voi harhailla päämäärättä, mutta uusi pelaaja ei ole aivan hukassa. Pääjuoni on aluksi turvallisen suoraviivainen, mutta se hajoaa myöhemmin erittäin monihaaraiseksi.

Todella törkeää!

Jälkiviisaus on aina helppoa, mutta New Vegasin valossa on helppo nähdä, mikä Bethesdalta meni pieleen Fallout 3:n kanssa. Yhtiö tuomittiin jo ennen pelin julkaisua sarjan ”varastaneiksi” nousukkaiksi, ja ehkä se yritti siksi todistella innolla tarjoavansa ehtaa ydintuhoa. Kolmososa keskittyi Fallout-brändin ilmeisimpiin puoliin eli Brotherhood of Steelin panssariurhoihin, supermutantteihin, Nuka-colan ryystämiseen ja 1950-luvun nostalgiaan.

Obsidianilla ei ole todisteltavaa, ja ehkä he pystyvät siksi siirtymään Vegasissa eteenpäin. Ensimmäisessä Falloutissa esiteltiin Shady Sandsin kaupunki, joka kakkososassa kasvoi New California Republicin pikkuvaltioksi. Vegasissa NCR on Mojaven suurin sotilasmahti, joka tuo järjestystä ja turvaa itäisen orjavaltion uhkaamille ihmisille. Pelin maailma ei siis jyllääkään paikallaan ydintuhon vatvomisessa, vaan jälleenrakennus etenee hyvää vauhtia. New Vegasin asetelma on lisäksi vähemmän mustavalkoinen kuin Fallout 3:n hyvikset vastaan teknonatsit kuvio, sillä NCR tuo farmien, sähkön ja juomaveden lisäksi mukanaan pikkuihmisten pakkosiirrot, verot ja sotilasvallan.

Fallout: New Vegas keskittyykin tehtävissään erityisesti siihen, millaisia yhteisöjä, kaupunkeja ja jengejä autiomaahan on syntynyt. Useimmat niistä eivät ole täysin hyviä tai pahoja, ja pelimekaniikkakin tukee tällaista entistä paremmin. Pelaajalla on joka porukan keskuudessa mainetta, joka voi olla hyvää, huonoa tai näiden sekoitusta.

Käsikirjoitus tuntuu yleensäkin enemmän Falloutilta kuin edellisosa, joka sensuroi itsestään pois sarjan raisumpia puolia. New Vegas on sarkastisempi, vitsikkäämpi ja erityisesti törkeämpi peli, jossa vastaan voi tulla sellaisia henkilöhahmoja kuin seksirobotti Fisto (”Assume the position!”).

Elokuviin ja muuhun popkulttuuriin suoraan viittaavaa huumori on sekin tärkeä osa Fallout-kokemusta, mutta ensimmäistä kertaa se on tehty osittain valinnaiseksi: pelaaja voi halutessaan lisätä alussa hahmolleen Wild Wasteland -ominaisuuden, joten ne jotka eivät arvosta Indiana Jones– tai Star Wars –vitsejä, voivat valita itselleen vakavamman pelikokemuksen. Hyvä ratkaisu tämäkin.

Roolia peliin

Aluksi New Vegas vaikuttaa pelimekaanisesti täysin samalta kuin Fallout 3, mutta todellisuudessa siihen on tullut merkittäviä uudistuksia. New Vegasissa oman hahmon ominaisuuksista pitää edelleen kirjaa Fallout 3:ssa suoraviivaistettu S.P.E.C.I.A.L.-järjestelmä, jota on viety nyt roolipelimäisempään suuntaan. Lähes kaikki numeroarvot asetaitoja lukuun ottamatta vaikuttavat nyt keskusteluihin, joissa on monesti merkitystä ällin ja tuikitärkeän speech-taidon lisäksi esimerkiksi explosives- ja science-taidoilla.

Hahmoista on myös pakko tehdä aiempaa monipuolisempia siksi, että selviytymis- ja askartelukyvyillä on nyt enemmän käyttöä. Omien ammuksien tekeminen, energia-aseiden akkujen latailu sekä ruokien ja huumeiden keittely tuovat peliin mukavaa pikkutekemistä. Nippelinväännöstä eivät kaikki varmasti nauti, mutta se onkin vapaaehtoista.

Taistelu puolestaan on samaa räiskinnän ja vuoropohjaisesta menneisyydestä muistuttavan VATS-tilan vuorottelua, mutta tarkempi tonkiminen paljastaa jotain uutta. Hahmojen ja vihollisten panssarointi toimii kiinnostavammalla tavalla, ja nyt nallipyssyt eivät uppoa lainkaan kovempien haarniskojen läpi. Tilanteen mukaan voi siksi harkita leviävien tai panssarinläpäisevien luotien käyttöä, ja esimerkiksi murskaavaa vauriota jakava moukari nitistää luodeille immuunin jättiskorpionin. Lähitaistelu on vihdon muutakin kuin kikkaileva erikoisuus, sillä nyt korkeammat unarmed- ja melee-kyvyt antavat parempia hyökkäyksiä, ja tätä tukevat myös hahmon tasojen kasvaessa saatavat perkit eli erikoiskyvyt. Tämäkin muistuttaa Fallout 2:sta. Aseistus on yleensäkin vaihtelevampaa, ja kivana pikkulisänä pyssyihin voi ruuvata erilaisia muunnelmia, jotka näkyvät myös niiden grafiikassa.

New Vegasin taistelu jakanee silti mielipiteitä sen suhteen, että VATS:ia joko rakastaa tai vihaa, ja osa vihollisista nielee kymmeniä luoteja ennen kaatumistaan. Rähinän yleisilme on silti edellistä peliä taktisempi, ja panssarisysteemi pakottaa tiedostamaan oman hahmon rajat: jos maastossa väijyy puoli tusinaa deathclaw-hirviötä, on raskasta rautaa ja tappokykyä syytä olla todella paljon.

Ydintuhon kova ydin

Ennen New Vegasin ilmestymistä sen kohutuimpiin uutuuksiin listattiin niin kutsuttu Hardcore-tila, jonka olettaisi nimestä päätellen lisäävän pelin vaikeustasoa. Näin ei kuitenkaan ole, ja Hardcore Mode vaihtaa sen sijaan pelin tyyliä ja sävyä. Vaikka peli suosittaa sitä alussa vain hurjille Fallout-veteraaneille, tarjoaisin sitä sen sijaan ihan jokaiselle. Taistelussa se tekee raajavammoista vaikeammin parannettavia, mutta tämä on sivuseikka.

HC-tyyli lisää nimittäin hahmolle nälkä-, jano- ja unimittarit, joiden kuluminen antaa hitaasti kasvavia miinuksia kykyihin. Periaatteessa lopulta uhkaa nälkäkuolema, mutta se on käytännön kokemuksen perusteella turha pelko. Selviytyminen on oikeastaan aika helppoa eikä se tunnu ylivoimaiselta missään vaiheessa, mikä voi olla pettymys toisille, mutta se pakottaa pelaajan tarkastelemaan pelimaailmaa uusin silmin. Fallout 3:ssa romuarkeologia ja raunioiden tutkiminen oli pelin parhaita puolia, mutta suuri osa rojusta oli täysin turhaa. Nyt puhdasta vettä sisältävät pullot ja vanhat säilykkeet ovat arvokkaita aarteita, jotka kilpailevat repputilasta pyssyjen, ammusten ja haarniskojen kanssa.

HC-tila sitookin pelihahmon taitavasti osaksi pelimaailmaa ja tekee autiomaasta kiinnostavamman paikan. Eri asutuksissa köyhyyden ja menestyksen ero korostuu, kun pian muistaa, missä mökissä on toimiva hana. Ja kun köyhässä slummissa korjaa vesipumpun, josta saa sen jälkeen juoda ilmaiseksi, tehtävä ei tunnukaan vain pikkujutulta. On pakko pohtia, miten paljon Fallout 3:ssa puhtaan veden ympärillä pyörivä juoni olisikaan saanut eloa HC-tilasta, kun pelihahmolla olisi ollut edes kerran jano.

Hiekkaa moottorissa

New Vegasissa on kuitenkin ongelmia, joista monet nousevat pelin käyttämästä GameBryo-pelimoottorista, joka pyöritti jo Oblivionia. Se kykenee välittämään hyvin ison vapaan maailman ja tutkimusmatkailun tuntua, mutta ikä painaa jo vanhaa tekniikkaa. Pelaajalle hehkutetaan pitkin peliä, kuinka Vegasin ydin on juhlijoita ja rikkautta kuhiseva metropoli ja värivalojen taivas. Horisontissa siintävät tornit nostavat odotukset korkealla, ja sitten todellisuus läpsii naamalle märällä pyyhkeellä: GameBryo ei kykene näyttämään uskottavasti juhlijoita tai väkijoukkoja, joten Vegas onkin hieman surullinen kasinohelvetti, jossa kankeat hahmot patsastelevat pajatsojen seassa. Sieltä tekee mieli lähteä heti takaisin aavikon iloihin. Grafiikka on parantunut edellisosaan nähden ainoastaan ihmisten naamatauluissa. Ääniraita taas ei riipu moottorista, ja musiikki on tällä kertaa yksinkertaisesti erinomaista.

Tilannetta pelastaa myös se, että sivuhahmot ja pelaajan mukaan lyöttäytyvät apurit (joista jokaisella on omat erikoisseikkailunsa) on kynäilty hyvin. Kirjoitettu sana voi piilottaa osaksi grafiikan ankeutta, mutta se onkin pelaajan mausta kiinni.

Atomiötökän hyökkäys

GameBryo tunnetaan kuitenkin myös bugisena pelimoottorina eikä odotuksia nostane Obsidianin maine yhtiönä, jolla on nerokkaita käsikirjoittajia ja isoja ongelmia tekniikan kanssa. Tämän yhdistelmän luulisi luovan aivot räjäyttävän bugihelvetin, mutta ei. Vaikka pelin bugien esittelystä on näemmä tullut YouTube-muotia, peli on kokemukseni perusteella vähemmän buginen kuin Fallout 3 tai pelipaketista elinkelvottomana tullut Fallout 2. Ilmeisesti muistivuodosta johtuvaa kaatuilua ei toki soisi näkevänsä vuonna 2010, mutta kuin ihmeen kautta en törmännyt kertaakaan peliä pysäyttävään tai tehtävien kulkua rikkoviin virheisiin, joista sai nauttia useampaan otteeseen Fallout 3:ssa. Pelaaja saa toki nähdä koirien pään vierellä leijuvia silmämunia ja muita kauhistuksia. Ehkä oma nostalginen taustani Falloutien pc-fanina painaa tässä, mutta tämän tason ongelmien kanssa voin elää korjauspäivityksiin asti. Nykypelaajilla voi tietysti olla erilaiset vaatimukset, mikä on hyvä tiedostaa ostoa harkitessa. Erityisesti PS3-versiosta on kuulunut kauhutarinoita, mutta sitä emme saaneet toimitukseen ajoissa.

Vanhenevan pelimoottorin pulmat ja New Vegasin suhteen Fallout 3:een voisi kuitenkin lopuksi tiivistää yhteen vertaukseen. Vaikka Elviksen paljettipuku olisi repeillyt ja likainen, fani kyllä tietää, onko sen vetänyt päälleen imitaattori vai se aito Kuningas.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Aika kultaa muistot, ja yksityiskohdat unohtuvat. Niinpä vasta pelattuani Fallout: New Vegasia tajusin, että Fallout 3:sta puuttui se jokin – se, mikä teki alkuperäisistä peleistä niin unohtumattomia. New Vegasiin verrattuna Fallout 3:n maailma jäi lopulta hieman liian kliiniseksi. Maailma ympärillä oli kyllä raunioina ja autio, mutta se ei itsessään ollut mikään uhka eikä tuntunut läheskään niin elävältä.

New Vegasin maailma on edelleen tuhoutunut, mutta nyt raunioita jälleenrakennetaan joka puolella. Itse Uusi Vegas jopa sisältää pätkän vanhaa maailmaa loistohotelleineen ja neonvaloineen. Vanhanaikainen Brotherhood of Steel on työnnetty sivuun Uuden Kalifornian tasavallan tuodessa lakia, järjestystä, paperirahaa ja verotusta alueelle. Sen vastapainona ja vastakohtana toimii Caesarin johtama barbaarinen armeija. Näiden kahden välille mahtuu kuitenkin myös paljon muuta. Maailma on täynnä asutuskeskuksia ja eri osapuolten hallitsemia paikkoja, joilla jokaisella on omat kuvionsa ja suunnitelmansa. Jopa supermutanteilla on oma – todella hauska – radiokanavansa. Minne tahansa pelaaja meneekin, joku haluaa jotain jonkun toisen kustannuksella. Mitä teet, kenen pussiin pelaat ja keihin voit luottaa? Peli tarjoaa valtavan määrän vaihtoehtoja ja tekemistä mitä omituisimmille osapuolille.

New Vegasin maailma ei myöskään ole mustavalkoinen, ja nousevan sivistyksen takana ovat edelleen ihmiskunnan perisynnit ahneus, vallanhimo, sorto, seksi ja muut paheet. New Vegas ei todellakaan ole niin puhtoinen ja poliittisesti korrekti kuin Fallout 3, ja siksi se tavoittaa alkuperäisten pelien hengen niin hyvin – sota ei koskaan muutu, eikä muutu ihminenkään, ydintuhosta huolimatta.

Hardcore-tila tuo kokonaisuudelle lopullisen silauksen ja kaikille alkuperäisten pelien ystäville se on pakollinen. Sen myötä pelaaja joutuu myös taistelemaan itse maailmaa vastaan, sillä kaiken muun lisäksi on pidettävä huolta syömisestä, juomisesta ja nukkumisesta. Lisäksi mahdollisuudet näpertää aseiden, ammusten ja elintarvikkeiden sekä huumeiden kanssa pistää pelaajan keräilemään lähes kaikkea, mitä ei ole naulattu kiinni, oli sitten kyse kasveista, eläinten lihasta tai kaikenlaisesta romusta. Ja kaikkea ei tietenkään voi tai jaksa kantaa…

9/10
Lisää luettavaa