Family Ski on perhepeli, jossa sauvoja lykitään nopeampaan tahtiin kuin doupatut suomalaiset Lahden maailmanmestaruuskisoissa. Voisi siis kysyä kuin Hokkasen Ollilta ikään, että mikä meni vikaan?
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Namco Bandai päätti lyödä leiville ja teki Wii Fitin lanseeraamalle tasapainolaudalle yhteensopivan pelin. Ison Nintendon varpaille ei kannattaisi kottaraisten polkea, sillä isoveikka tuppaa hoitamaan homman parhaiten.
Kyllä pystyy
Pelaaja laskettelee joko omalla Mii-hahmollaan tai jollakin pelin kymmenistä valmiista hahmoista. Valinta vaikuttaa vain hahmon ulkoasuun. Tasapainolauta on tavallaan sukset ja Wiimote ja Nunchuk sauvat. Ohjaimien nappeja käytetään jarruttamiseen, ilmalentojen temppuihin ja oikeaoppiseen kumparelaskuun.
Family Skitä voi pelata myös ilman tasapainolautaa, mutta joka tapauksessa Wiimote ja Nunchuk ovat käytössä. Ilman lautaa laskettaessa Wiimotea ja Nunchukia käännetään oikealle tai vasemmalle, kun halutaan kääntyä. Suurin osa Skin viehätyksestä kuitenkin perustuu tasapainolaudan kanssa ohjaamisen kokonaisvaltaisuuteen. Tasapainolaudan kera voi pelata vain yksin, muutoin laskettelemaan pääsee parhaimmillaan neljä pelaajaa.
Ei mitään ihmisen hommaa
Laskettelijaa ohjataan laudalla asentoa ja tasapainoa muuttamalla, mikä on pienen harjoittelun jälkeen hyvin luontevaa ja hauskaa. Harmi vain, että Wii Fitin muutamasta samasta aiheesta tehdystä minipelistä tuttu vauhdin määrittäminen eteen- ja taaksepäin nojaamalla ei ole mukana Skissä.
Lasketellessa vauhdintunne on tärkeä osa elämystä, joten Family Skin etananvauhti pilaa tunnelman totaalisesti. Ei pysty, ei vaan pysty sivakoimaan Namcon vaatimalla tasolla, kun kapulan ja Nunchukin välissä oleva johto hakkaa paidalle.
Kotiladulla sykkiminen on selvästi helpompaa kuin Skin tunturilla vauhdin hurmaa saa vain, jos sivakoi kuin Mika Myllylä suonsilmässä. Käsien pitäisi käydä tuhatta ja sataa. Hitaudentunnetta lisäävät peliä katkovat ohjeet ja keskustelut. Näin ei olisi saanut käydä.
Pelkkää leivinjauhetta
Family Ski on myös yllättävän suppea. Koko tunturi on vapaasti laskettavissa mistä kohdasta tahansa, mikä on erinomainen idea, mutta alas pääsy korkeimmalta kohdalta vie vain joitakin minuutteja. Tunturin lisäksi löytyy kumparelaskua, pujottelua ja syöksylaskua. Paremmuudesta mitellään, mutta voitoista ei jää mitään merkintää. Moninpelatessakin voi koluta tunturia, joskin joitakin tehtäviä on vaikeampi hahmottaa jaetulla ruudulla.
Tunturia laskiessa voi tavata muita laskettelijoita, jotka tarjoavat haasteita ja ongelmia purtaviksi. Onnistumisesta saa palkinnoksi tähtipisteen, jolla voi avata uusia varusteita, mutta joita voi valitettavasti pukea vain pelin omille hahmoille. Tehtävät eivät ole nekään kovin mielenkiintoisia.
Ulkoasu on tyylitellyn yksinkertainen, mikä toimii valikoissa mainiosti, mutta maisemat ovat vailla lumoa. Äänimaailma koostuu lähinnä ähkimisestä ja lumen pöllyämisestä, mutta musiikki on jännä kokoelma Namco Bandain klassikkopelien parhaimmistoa.
Seurapiirihurmuri
Valokuvakansioon voi tallentaa matkan varrella tapaamiensa paparazzien ottamat edustavat otokset. Moderni laskettelija tietysti osaa kymmeniä erilaisia mauttomia poseerauksia, jotka tekisivät jopa Madonnan uuden levyn kannesta tyylitietoisen valinnan.
Kuten lähes kaikki Wiin pelit, Ski on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Toisen toikkarointia virtuaalisauvojen kanssa on lähes yhtä hauska seurata kuin tehdä itse perässä. Nelinpelinä tunnelma on luonnollisesti katossa, kun pohjoisen karvaiset karpaasit ottavat yhteen.
Family Ski on nimensä mukaisesti sunnuntailaskijoiden kavalkadi, sisältäen pientä seikkailua, pulmanratkontaa ja leppoisaa hiihtoa. Kilpailuhenkiset ja vauhtihirmut jäävät nuolemaan näppejään, joten tällaisena vain satunnaisista satunnaisimmat pelaajat saavat laskettelusta kiksejä.
Joskus käy näin.
Urheilua harrastan silloin tällöin
Urheilupelit ovat olleet suosittuja jo vuosikymmeniä. Marja-Liisa Kirvesniemen ja muiden talviurheilijoiden kulta-aikana tasavallan tietokoneissa Commodore 64:ssä ja Amiga 500:ssa viihtyivät sellaiset klassikot kuin Epyxin Winter Games (1985) ja Electronic Artsin Ski or Die (1990), joka on kokoelma perinteisiä ja myös hieman erikoisempia talviurheilulajeja, kuten rengaslaskettelua ja lumisotaa. Ski or Diessa on kuuluisan Rob Hubbardin kynäilemä musiikki.
Vihreän veran sankareita viihdyttivät legendaariset Dino Dinin Kick-Off (1989) ja Sensible Soccer (1992), jonka parhaasta painoksesta on tehty versio myös Xbox Live Arcadeen. Amiga-ajoilta muistelen kaiholla Bethesda Softworksin lätkäpeliä Wayne Gretzky Hockey, jossa pystyi pelaamaan maalivahdilla. Ennenkuulumatonta.
Nintendolla nyrkkeiltiin Genyo Takedan suunnitteleman pikku-Macin ja Punch-Outin (1987) tahtiin. Sitä mainosti aluksi kehätykki Mike Tyson, mutta yksityiselämän kommelluksien vuoksi kannessa komeili myöhemmin Mr. Dream, kuka hän sitten lieneekään. Flipperit olivat myös kova sana, ja parhain oli Digital Illusionsin Pinball Dreams. Sama pulju työstää nykyään Battlefield-sarjaa.
Viralliset kisapelit ovat kautta aikain olleet huonoimmasta päästä, mistä poikkeuksena mainittakoon Mario & Sonic at the Olympic Games. Sen kyllä tietää, kumpi voittaa juoksukisan, kun putkimies ja vauhtisiili pistetään vastakkain viivalle.