Neljä vuotta sitten alun perin tietokoneelle julkaistua F.E.A.R.ia muistetaan hyvällä monestakin syystä. Sen räiskintä oli räjähtävää ja näyttävää puuhaa, kiitos tiukan vihollistekoälyn, ajanhidastuksen ja tulituksessa säpäleiksi menevän ympäristön. Erikoisempaa oli kuitenkin pelin hyytävä tunnelma ja tarina, joka yhdisteli räiskintään japanilaista kauhua.

Pitkällisen nimioikeussotkun ja eri tekijöiden kehittämien lisäosien jälkeen alkuperäisen pelin tehnyt Monolith on viimein saanut valmiiksi virallisen jatko-osan. Vieläkö pelaajia pelottaa?

Oikeaa jatkoa

F.E.A.R. 2 alkaa puoli tuntia ennen ensimmäisen pelin ydinräjähdykseen päättynyttä dramaattista loppua. Monolithin mukaan se ei pidä muiden tiimien tekemien lisäosien Perseus Mandaten ja Extraction Pointin tapahtumia virallisena jatkumona, joten peli ei ota niitä huomioon lainkaan. Tällä kertaa pelaaja asettuu Michael Becket nimisen delta-operaattorin saappaisiin, joka ryhmineen matkaa pidättämään Armacham-yhtiön johtajaa Genevieve Aristidea. Armacham on vastuussa ykkösessä valloilleen päässeestä psyykkisten kloonisotilaiden armeijasta sekä yli-inhimillisestä ja voimallisesta Almasta, joka kantaa kaunaa luojiaan kohtaan.

Ydinräjähdys kuitenkin päättää pidätyssuunnitelmat, ja Becket löytää itsensä keskeltä omituisia tapahtumia, joissa vastakkain ovat Armachamin palkkasotilaat, kloonisotilaat ja Alma, joka jahtaa nyt pelaajaa.

Pelinä F.E.A.R. 2 on ehkä jopa hieman yllättäen lähes täysin samanlainen kuin alkuperäinen peli. Pelaaja räiskii tiensä läpi käytävien ja huoneiden kohdaten välillä kammottavia näkyjä ja hallusinaatioita. Räiskintää maustavat edelleen pelihahmon hyperrefleksit, jotka mahdollistivat ajan hetkellisen hidastuksen.

Vaihtelu virkistää

Kaikista kehuista huolimatta alkuperäisestä F.E.A.R.ia arvosteltiin vaihtelun puutteesta. Lähes koko peli juostiin samannäköisissä ja oloisissa toimistokäytävissä tai teollisuushalleissa. Myös vastustajat olivat loppuun asti suurimmaksi osaksi samoja sotilaita kuin alussa. Myös F.E.A.R. 2 alkaa hyvin samanlaisissa ympäristöissä ja itse pelkäsin, että samat virheet toistuvat jälleen. Onneksi tekijät ovat kuitenkin tiedostaneet puutteet, sillä juuri näissä kohdissa jatko-osan suurimmat muutokset näkyvät eniten.

Tällä kertaa tapahtumapaikka vaihtuu sopivan usein, ja samalla myös maisemat. Alun toimistorakennuksen lisäksi liikutaan sairaalassa, metrotunneleissa, ydinräjähdyksessä kärsineen Auburnin kaupungin raunioituneilla kaduilla sekä varsinaiseksi kummitustaloksi osoittautuvalla ala-asteella. Yhtenäistä on vain se, että tavalla tai toisella pelaaja kulkee ahtaissa käytävissä tai kapeissa kulkutiloissa, mistä suurin osa pelin piinavasta ja klaustrofobisesta tunnelmasta tuleekin.

Pelkoa rakennetaan harhoilla ja pelottavilla näyillä, joista osa on myös vaarallisia. Pelaaja oppiikin hyvin pian inhoamaan näkökentän sumentumista tai säröilyä, mikä yleensä viestii Alman läsnäolosta ja tulevasta pelottelusta sekä ikävistä näyistä. Vaikka pelissä on paljon halpoja (mutta toimivia) Böö!-kohtia, suurin osa kauhusta muodostuu juuri sen odottelusta. Tätä korostetaan Half-Life-tyylisellä kerronnalla, jossa päähahmo ei puhu mitään eikä välianimaatioita ole. Pelaaja kokee tarinan juuri niin kuin pelihahmo sen näkee ja kuulee.

Myös äänimaailma tukee pelin tunnelmaa loistavasti. Arvaamatta vaihtuva musiikki, erilaiset dramaattiset ääniefektit, epäinhimilliset äänet tai musiikin lakkaaminen kokonaan pitävät pelaajan koko ajan varpaillaan.

Räjähtävää räiskintää

Pelottelun kanssa vuorottelee räiskintä, joka on luonnollisesti pelin kantava voima. Onneksi se toimii jopa paremmin kuin taitavasti rakennettu ahdistava pelon tunnelma. Erittäin pätevän tekoälyn ohjaamat viholliset pysyvät tiukasti suojassa ja antavat muutenkin pelaajalle jatkuvasti kovan vastuksen. Osasyy tästä kuuluu sille, ettei pelaaja kestä luoteja yli-inhimillisesti. Jotta jokainen taistelu olisi haaste, käyttää peli nykyvakion eli latautuvan elinvoiman sijaan vanhan koulukunnan lääkintäpakkauksia. Näin pelaajaa rokotetaan turhasta ramboilusta, joskin hyperrefleksien ajanhidastus helpottaa sotimista.

Tulitaistelut ovat myös näyttävää puuhaa, sillä irtaimistoa ja seinänpalasia lentelee luotien ja räjähdysten keskellä. Tällä kertaa vihollisissa on myös vaihtelua. Armachamin palkkasotilaiden, erilaisten kloonisotilaiden ja robottihaarniskoiden lisäksi vastaan tulee myös muita friikkejä ja epäonnistuneiden kokeiden tuloksia kuin Alma.

Erityisen toimivaa räiskinnästä tekee aseiden hyvä tuntuma. Käytössä on aluksi perusmutkia, kuten haulikoita, rynnäkkökivääri, konepistooli ja erilaisia kranaatteja, mutta myöhemmin myös energia-aseita kuten lasertykki. Myös vanha suosikki naulapyssy on mukana. Kaikilla aseilla ampuminen tuntuu sanalla sanoen hyvältä, ja se yhdistettynä vihollisten tiukkaan tekoälyyn tekee joka taistelusta kiihkeän kokemuksen.

Huolimatta siitä, että peli on kaikesta huolimatta tiukasti ennalta käsikirjoitettua putkiräiskintää, ei siihen tahdo kyllästyä millään, kiitos kerta toisensa jälkeen tuoreelta tuntuvien tulitaisteluiden ja vaihtelevien ympäristöjen. Kun ottaa vielä huomioon pelin pituuden – reilut 12 tuntia – on se nykyräiskinnöissä melkoinen saavutus. Kun kokonaisuus on vielä viimeistelty piinaavalla kauhutunnelmalla, voidaan sanoa, että F.E.A.R. 2 on lähes kaikin tavoin ensimmäisen osan veroinen. Ainoa suurempi miinus voidaan antaa ulkoasusta, joka muihin nykyräiskintöihin kuten Killzone 2:een ja Gears of War 2:een verrattuna on melko vaatimaton. Se on kuitenkin sivuseikka pelin kauhistuttavan toiminnan rinnalla.

Verkossa ei pelätä

F.E.A.R. 2:n pelottavuus ei tietenkään toimi verkkopelissä, joka onkin rakennettu muiden seikkojen varaan. Jo itsessään erittäin hyvin toimiva räiskintämekaniikka soveltuu mainiosti verkkomoninpeliksi, ja sitä tuetaan ovelilla muunnoksilla perinteisistä moninpelimuodoista. Esimerkiksi pelin versiossa lipunryöstöstä ”lippu” on hohtavaa nestettä vuotava kanisteri, jonka jättämää vanaa viholliset voivat helposti seurata. Ensimmäisen osan tavoitepohjaisen Conquest-pelimuodon tilalla nähdään puolestaan nyt Armoured Front -pelitila, jossa kummallakin puolella on käytössään robottihaarniskoita.

On selvää, että F.E.A.R. 2 on selkeästi enemmän yksinpelikokemus, mutta moninpeli ei ole silti pelkkä päälle liimattu nopea kyhäys, vaan viihdyttävää verkkoräiskintää sitä kaipaaville. Kokemustakin kerätään, ja sen avulla voi avata käyttöönsä uusia aseita.

8/10
Lisää luettavaa