F.E.A.R. on yksi räiskintäpelien tunnetuimpia nimiä, eikä syyttä. Alkuperäinen peli yhdisti toisiinsa onnistuneesti kaksi varsin erilaista lajityyppiä, kauhun ja räiskinnän. Ajan hidastukseen ja erittäin tiukkaan vihollistekoälyyn perustunut räiskintä piti pelaajat otteessaan, kun taas harhanäyt ja karmiva yliluonnollinen Alma-tyttö pitivät huolta heidän pelottelustaan. Jatko-osa painottui monien fanien mielestä liikaa räiskinnän suuntaan, mutta kuinka käy kolmannella kerralla, kun pelin suunnitteluun on hankittu apua pelaamista harrastavalta kauhuohjaajalegenda John Carpenterilta?
Perhe helvetistä
Sarjan keskipiste on alusta lähtien ollut yli-inhimilliset psyykkiset voimat omaava Alma, joka kakkososassa kuitenkin osoittautui enemmän Armachan-yhtiön ja tiedemiesisänsä Harlan Waden hyväksikäyttämäksi uhriksi kuin mielettömäksi pahuuden ilmentymäksi. Ykkösosan varsinainen pahis oli kuitenkin psyykkisiä voimia omaava Paxton Fettel, joka osoittautui sarjan päähenkilön Point Manin veljeksi – ja kummatkin Alman lapsiksi. Fettel tapettiin ensimmäisen pelin lopussa, eikä hänestä tai Point Manista kuultu virallisessa jatko-osassa mitään. Sen sankarina toimi Point Manin kaltaiset yliluonnolliset refleksit omaava Michael Beckett, joka kakkososan lopussa joutui tahtomattaan Alman uuden lapsen isäksi. Putositko jo kärryiltä? Ei se mitään. Kolmososa alkaa Point Manin sellistä, jossa Armachan on häntä pitänyt ykkösosan tapahtumien jälkeen. Mies ei kuitenkaan ole yksin, sillä hänen veljensä Paxton Fettel on voimiensa ansiosta palannut eräänlaisena haamuna ja auttaa hänet pakoon. Alman synnytys on lähellä, ja raskauden aiheuttamat psyykkiset voimat repivät kaupunkia ja lähialueita. Point Man ja Fettel lähtevät etsimään äitiään, mutta kumpi heistä haluaa estää tuhoisan synnytyksen ja kumpi yhdistää perheen? Ja mitä asialle tekee heidän isoisänsä Harlan Wade? Aiempien osien tavoin pelin tarina on melko suoraviivainen, mutta tällä kertaa se ainakin pyrkii saattamaan päätökseen ykkösosassa alkaneet tapahtumat. Käsikirjoituksesta vastaa sarjakuvakäsikirjoittajana tunnettu Steve Niles John Carpenterin tukemana. Ykkösosan tavoin Point Man on edelleen yhtä puhelias kuin Gordon Freeman ja tuijottaa välianimaatioissa vain mykkänä ympäriinsä haamuveli Fettelin hoitaessa selostuksen. Alman ja veljesten alkuperästä sen sijaan kerrotaan tasojen välillä nähtävissä välianimaatioissa. Kaiken kaikkiaan juonikuviot onnistuvat olemaan kaikesta huolimatta sekavahkoja, ja etenkin uudet pelaajat ovat taatusti hoomoilasena kokonaisuuden kanssa. Pahempaa on kuitenkin se, ettei tarinasta enää irtoa pelkoa tai kauhua juuri lainkaan. Syy on pitkälti se, ettei Alma ole enää sama tuntematon ja siksi kauhea uhka kuin ykkösessä, eikä häntä ole onnistuttu korvaamaan muulla pelotteella. Peli ei oikeastaan tunnu edes yrittävän pelotella pelaajaa muutamaa harvaa hetkeä lukuun ottamatta – ja silloinkin yritys on melko halpa.
Aikaa ampua
Pelko on selkeästi korvattu toiminnalla, ja tällä osa-alueella F.E.A.R. 3 ei petä. Vihollistekoäly on edelleen piinaavan pätevä. Viholliset jahtaavat pelaajaa armotta edeten suojasta suojaan, heitellen kranaatteja ja kommunikoiden keskenään. Kentät on suunniteltu mainiosti niin, että pelaajalla on varaa valita etenemisreittejä, mutta vastaavasti vihollisilla on aina pääsy pelaajan sivustaan tai taakse. Näin räiskinnässä on jatkuvaa vaihtelua pelaajan ollessa vuoronperään saalistaja ja saalis. Kuoleman tuntee huohottavan niskaan joka kohtaamisessa. Suojautuminen onnistuu nyt näppärästi yhden napin painalluksella, joka liimaa pelihahmon kiinni suojiin. Point Manin erikoiskyky, eli yliluonnollisia refleksejä kuvaava ajan hidastus, on edelleen räiskinnän ytimessä. Hidastus on taktinen työkalu, joka oikealla hetkellä käytettynä antaa pelaajalle ylivoimaisen aseman vihollisiin nähden. On kerta toisensa jälkeen yhtä hienoa rynnäköidä hidastus päällä suojasta kohti vihollisia heitä samalla niputtaen ja päättää hyökkäys huikeaan liukutaklaukseen tai hyppypotkuun. Aseet noudattavat pitkälti perinteistä kaavaa pistooleineen, haulikoineen ja rynnäkkökivääreineen, mutta niissä on kaikissa juuri sopivasti potkua ja tuntumaa. Räiskiminen tuntuu hyvältä, ja vain kevyen epämääräisesti sinkoutuvat kranaatit jättävät toivomisen varaa. Tällä kertaa räiskintään annetaan lisäpotkua erilaisista saavutuksista, joita pelaaja voi joka kentässä suorittaa. Saavutukset perustuvat taisteluun ja vaativat esimerkiksi tietyn vihollismäärän niittaamista tietyllä aseella, tietyn pääosumamäärän saamista tai vaikkapa tietyn määrän tappoja niin, ettei ammu lainkaan ohi. Saavutuksista saa lisäkokemusta ja kokemustasoista pieniä bonuksia hahmon ominaisuuksiin, kuten vaikkapa lisäaikaa ajan hidastusmittariin, nopeutetun kunnon palautumisen tai paremman kestävyyden. Saavutusten suorittaminen ei siis ole täysin turhaa, ja niiden tekeminen on myös yllättävän koukuttavaa. Niitä huomaakin yrittävänsä koko ajan, joten ne tuovat mukavasti lisäarvoa räiskintään.
Hyvä veli, paha veli
F.E.A.R. 3:n merkittävin uutuus on kuitenkin yhteispeli. Yksinpelinä Fettel on läsnä lähinnä välianimaatioissa, mutta koko tarinan voi myös pelata kaverin kanssa niin, että toinen ohjaa Point Mania ja toinen Fetteliä. Fettel on luonnollisesti täysin erilainen pelihahmo kuin räiskintään ja ajan hidastukseen turvautuva Point Man. Psyykkisillä voimilla aseistettu Fettel kykenee ottamaan vihollisia hallintaansa, mikä muuttaa toiminnan luonteen kokonaan. Fettel voi myös roikottaa vihollisia ilmassa telekinesialla ja ampua psyykkisiä salamoita. Pelitasapainon vuoksi Fettel ei kuitenkaan pelihahmona voi kulkea seinien läpi, ja hän on haavoittuvainen myös luodeille. Hieno yksityiskohta on, että pelin lopun ratkaisee se, kumpi pelaaja keräsi hahmollaan enemmän kokemusta saavutusten avulla ja näin ”voittaa” loppuratkaisun itselleen. Ainoa narinan aihe yhteispelistä voisi olla se, että Fettel on selkeästi ylivoimainen hahmo Point Maniin nähden, mutta toisaalta siksi myös niin hauska pelata. Nerokas ratkaisu on antaa pelaajille mahdollisuus pelata peli uudestaan läpi Fettelillä myös yksin. Se onkin hyvä, sillä yksinpeli ei ole erityisen pitkä. Räiskintä on ohi parhaimmillaan parissa illassa, mutta onneksi Fettel on niin erilainen hahmo, että pelin jaksaa pelata uudestaan läpi myös hänellä. Uutta nähdään lisäksi moninpelin puolella, mutta monien harmiksi perinteistä räiskintäpelitilaa ei enää löydy. Nyt kaikki neljä moninpelitilaa ovat enemmän tai vähemmän yhteispeliä. Yksi on se pakollinen neljä pelaajaa vastaan tekoälyn ohjaamat laumat hieman Call of Dutyn Zombie-pelitilan mukaisesti. Kuumottavampi on F**king Run, jossa pelaajat joutuvat pysymään koko ajan liikkeessä paeten tasaisesti etenevää sumuseinää vihollislaumojen läpi. Viihdettä irtoaa myös Soul Survivorista, jossa yksi pelaajista on tekoälyn rinnalla taisteleva haamu, joka yrittää tappaa muut pelaajat. Kuolleet pelaajat vaihtavat leiriä, kunnes jäljellä on enää vain yksi. Eniten perinteistä tappomatsia muistuttaa Soul King, jossa kaikki pelaajat ovat haamuja ja yrittävät kerätä mahdollisimman ison sielusaaliin tappamalla tekoälyvihollisia ja toisiaan. Avainase on luonnollisesti mahdollisuus ottaa tekoälyhahmoja hallintaansa. F.E.A.R. 3 on kaikkiaan hyvin tehty ja pätevä räiskintäpeli, joka tarjoaa sopivasti viihdettä rahoille. Isoista nimistä huolimatta se kuitenkin tuhlaa kauhupotentiaalinsa ja muistuttaa nyt entistä enemmän perinteisempää räiskintää kuin alkuperäinen peli. Mukana on kuitenkin juuri sopivasti pieniä piristäviä uutuuksia, kuten Fettel pelihahmona ja tavallisuudesta poikkeavat moninpelitilat, että peli tuntuu tarpeeksi tuoreelta. Ainoa jäljelle jäävä kysymys lieneekin, oliko Alman tarina nyt tässä?