Olen myyty
Fezissä pelaaja on valkoinen pikselimöhkö Gomez, jolla on persoonallisuus. Eräänä aamuna kultainen monoliitti rikkoutuu palasiksi, koko pelimaailman tulevaisuus on vaakalaudalla ja Gomezin on kerättävä monoliitin palaset pelimaailman eri tasoilta vääntelemällä ulottuvuuksia.
Ohjaimen olkanappeja painamalla kuvakulma kääntyy 90 astetta. Fez on tavallaan sukua palkintopöydät puhdistaneelle Braidille, mutta siinä missä Braid leikitteli ajan käsitteellä, leikittelee Fez ulottuvuuksilla. Onko välimatka liian pitkä hypättäväksi? Vaihda kuvakulmaa, ja hyppy muuttuu lyhyemmäksi.
Toki esimerkiksi Super Paper Mariossa oli hieman sama idea, mutta Fez tekee kaiken vaivattomammin, ja eteneminen sujuu kuin itsestään. Maailmoissa on syvyyttä ja ideaa useammankin pelin tarpeisiin, ja koko peli on silkkaa itse keksimisen riemuvoittoa. Oikeastaan kaikki pelin pulmat perustuvat ulottuvuuksien vaihteluun, ja ensimmäisestä minuutista lähtien pelaaja käskyttää ja hahmottaa pelimaailmaa selkärangastaan.
Peli on täynnä salaisia väyliä ja omituisia ovia. Pelimaailman seiniltä löytyy vinkkejä, joita ei selitetä. Oikeastaan pelissä ei kerrota oikein mitään missään vaiheessa. Fez luottaa, että pelaaja osaa yhdistellä niin juonen kuin monoliitinkin palaset yhteen ilman puhkiselitystä. Kun aivot yhdistävät seinällä olevan hieroglyfin salaisen aarteen sijaintiin, pelaaja huokaisee hämmästyksestä. Salaisuudet aukeavat, ja hymy pelaajan huulilla leviää korviin asti.
Vipua vääntämällä pelaaja avaa seinille uusia reittejä. Vesiputous ei ole vain vesiputous (seikkailunsa pelanneet ja lukeneet tietävät, ettei se koskaan ole). Ovia on lukemattomia, reittejä myös. Kaikkialta tuntuu löytyvän jotain uutta. Pelimaailman ukkonen paljastaa ilmassa leijuvat näkymättömät tasot. Fezin universumista löytyy jatkuvasti hienovaraisia popkulttuuriviittauksia, ja niistä on todella vaikea olla kertomatta sellaisille, joilla Fez on vielä kokematta. Silti pelin heitoista ja pulmista kertominen olisi yksinkertaisesti väärin, sillä ahaa-elämykset tekevät Fezin.
Fez on tavallaan tasoloikka, mutta silti paljon, paljon muutakin. Se on älypeli, jossa älyä käyttää automaattisesti. Se on kunnianosoitus klassikoille (kuuntele aarteen löytymisen ääntä: lyhyt melodianpätkä on suora laina Zeldoista), ja pelattavuudeltaan Super Marion sukulainen. Se on paluu aikaan, kun grafiikka oli toisarvoista ja kokemus tärkeintä. Pikseligrafiikastaan huolimatta se on söötti, persoonallinen ja värikäs, mutta silti uhkaava. Pelimaailma on huimaava, korkea ja moniulotteinen, sanan monessa merkityksessä.
Äänimaailman taustahumina luo välillä painostavan tunnelman, mutta rauhoittaa, kun on rauhoittumisen aika.
Pelasin pelin läpi neljässä illassa, mutta läpipeluun jälkeen sen voi aloittaa uudelleen ja hakea kaikki mahdolliset monoliitin palaset ja ratkoa kaikki salaisuudet. Pelattavaa läpipeluunkin jälkeen on siis vielä muutaman illan verran. 800 MS-pistettä ei ole paljon tällaisesta paketista.
Ainoa pieni marmattamisen aihe on pelin karttajärjestelmä, joka on paperilla näyttänyt varmasti omaperäiseltä. Sitä se onkin, mutta käytännössä pelitasolta toiseen navigoiminen on liian työlästä.
Minulle Fez on yksi vuoden parhaita julkaisuja ja jopa pelisuosikkieni kaikkien aikojen kymmenen parhaan listalla. Ei ihan siellä kärjessä, mutta melkein – kulman takana odottamassa. Ja kun perspektiivin vaihtaa, ehkä jopa siellä. Kaiken nykyaikaisen väkivaltaräiskinnän seassa se on omaa luokkaansa.