Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Aikakauden loppu
EA Sportsin ja kansainvälisen jalkapalloliitto FIFAn yhteinen taival tuli FIFA 23:n julkaisun myötä päätökseen. Jatkossa EA Sportsin jalkapallopelit tunnetaan nimellä EA Sports FC. Vuonna 1993 alkaneeseen matkaan on mahtunut paljon muutoksia, paljon hyvää ja paljon huonoa. Sama pätee tänäkin vuonna. FIFA 23 tuntuukin varsin sopivalta joutsenlaululta futispelien jättiläiselle.
Yhtäältä ruudulla nähtävä virtuaalijalkapallo on parasta miesmuistiin. Toisaalta se on kamalinta kuraa saman ajan sisällä. Joskus silkinpehmeä haltuunotto näyttää niin hyvältä, ja joskus virtuaalifutari vääntäytyy täysin luonnottomaan asentoon yltääkseen palloon. Samanlaisia ääripäitä edustavat myös pelaajamallit. Kunnon kasvoskannaukset saaneet pelaajat ovat uskomattoman tarkkoja kopioita esikuvistaan. Jos kasvoskannausta ei ole tehty – tai jos pelaajaa ei ole edes yritetty saada näyttämään tosielämän vastineeltaan – ovat kasvot kovin kumimaisen näköiset. Tarjolla ei ole kultaista keskitietä, vaan kaikessa on joko onnistuttu upeasti tai epäonnistuttu surkeasti.
Presentaatio on tasaisen vahvaa lähes joka puolella. Valikot ovat tyylikkäät vaikkakin kovin samanlaiset viime vuoden versioon verrattuna. Täysin lisensoidut liigat näyttävät ottelutapahtumineen upeilta, eivätkä EA Sportsin geneerisiin visuaalisiin elementteihin tyytyvät ottelutkaan rumia ole. Aidoilla stadioneilla yleisön laulu ja ottelun tunnelma ovat kuitenkin fiktiivisiä pelipaikkoja askeleen edellä. Selostus on laadukasta mutta itseään toistavaa. Sen saa onneksi pois päältä, kun kyllästyy.
Itse jalkapallo on parempaa kuin viime vuonna mutta jollakin tapaa outoa. Peli on hidastempoisempaa ja syöttöjen täytyy olla harkitumpia, mutta toisaalta suuret maalijuhlat roikkuvat koko ajan ilmassa. Jos puoliaikojen pituutta säätää edes kahdeksaan minuuttiin, luvassa on ainakin seitsemän maalia ottelua kohden. Niin hauskaa kuin tämä voikin olla, se ei vain ole jalkapalloa.
Tekoälyä vastaan pelatessa joukkueiden tasoerot ovat selkeästi nähtävissä ja taktiikoissakin on eroja. Villareal- nippuni kohtasi dominoimansa Osasunan jälkeen täysin erilaisen vastustajan, kun maalipaikat olivat todella tiukassa Diego Simeonen muurimaista Atletico Madridin puolustusta vastaan. Toisessa päässä Atleticon maailmanluokan kärjet takoivat viisi maalia robottimaisella tehokkuudella. Tällaiset erot ovat virkistäviä. Outoa kyllä, tästä huolimatta maalipaikat tekoälyä vastaan tuntuvat syntyvän samalla tavalla vastustajasta riippumatta. Niiden määrä vain vaihtelee. Avain on saada pallo puolustuslinjan taakse ja päästä yksin maalivahtia vastaan. Tähän tilanteeseen voi edetä joko hitaasti tai nopeasti, mutta siihen on päästävä. Nopeat hyökkääjät ovat siis edelleen valttia.
Pelitiloja on sopivasti, ja näytösotteluihin tuovat lisämaustetta jo aiemmin mukana olleet erikoissäännöt – tai sääntöjen puute. Yleensä en perusta urheilupelien vastineesta pokémonien keräilylle, mutta FIFAn Ultimate Team on hyvää viihdettä. Siitä ei kannata kuitenkaan simulaatiota hakea, sillä maalikarkelot ovat varsin yleisiä. Jotain viehättävää siinä kuitenkin on, kun samalle kentälle voi laittaa nykypäivän tähtien sekaan esimerkiksi Johan Cruijffin.
FIFA 23 muistuttaa niistä syistä, joiden takia olen vuosien saatossa sekä rakastanut että vihannut pelisarjaa. Se on parasta mitä futispelimarkkinoilta löytyy mutta samalla turhauttavan huono. Ensivaikutelma on loistava, mutta muutaman ottelun jälkeen homma alkaa rakoilla. Mahdoton sanoa, jääkö tätä kaipaamaan.