Kuin vanha viini
Final Fantasy XII oli reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyessään kova pala monille Final Fantasy -puristeille. Peli oli ensimmäinen uusi yksinpelikeskeinen sarjan pääosa sitten Final Fantasy X:n, mutta rajoja rikkoneen Final Fantasy XI:n jälkeen siitäkään ei enää haluttu tehdä perinteistä Final Fantasy -seikkailua.
Suurta hämmennystä aiheutti erityisesti taistelujärjestelmä. Se ei enää tarjoillut kamppailemista perijapanilaiseen vuoropohjaiseen malliin, vaan sen sijaan vaikutteita oli otettu paljon lännestä. Iso osa kokemusta oli myös hahmojen toimien automatisointi, mikä muistutti käytännössä kepeää ohjelmointia.
Myönnän kuuluneeni siihen porukkaan, joka oli pelin ilmestymisen aikoihin tyrmistynyt uudesta suunnasta. Kulutin kuitenkin jo tuolloin sen parissa reilut sata tuntia, sillä huomasin lopulta arvostavani suuresti monia sen suunnitteluratkaisuja. Nyt Final Fantasy XII: The Zodiac Agen pelaamisen myötä Final Fantasy XII on noussut heittämällä yhdeksi Final Fantasy -suosikeistani.
Final Fantasy XII: The Zodiac Age on meille eurooppalaisille enemmän kuin vain pelkkä PlayStation 4 -remasterointi. Peli perustuu aiemmin vain Japanissa nähtyyn Final Fantasy XII: International Zodiac Job System -versioon, jossa on hienosäädetty pelin toiminnallisuuksia ja johon on lisätty hieman uutta sisältöä.
”Paras lisäys peliin on mahdollisuus nopeuttaa sen kulkua nappia painamalla.”
Paras lisäys peliin on mahdollisuus nopeuttaa sen kulkua nappia painamalla. Ominaisuus ei varsinaisesti muuta itse pelattavuutta, mutta se silti korjaa yhden alkuperäisen Final Fantasy XII:n suurimmista ongelmista. Taisteleminen ja luolastojen koluaminen eivät tunnu enää väsyttävältä puurtamiselta, sillä nopeutus käytännössä eliminoi kaiken odottelun taisteluista mitätöimättä kuitenkaan niiden haastetta. Remasterointityön myötä peli tukee nyt myös automaattitallennuksia ja aiempaa parempaa karttaa, mikä auttaa tekemään Final Fantasy XII:n kokemisesta ihastuttavan sujuvaa.
Isompi pelillinen muutos International-versiossa on uusittu tapa kehittää hahmoja. Alkuperäisestä pelistä tuttu lisenssilauta on edelleen osa peliä, ja sitä käytetään hahmojen kykyjen ja varusteiden paranteluun. Tällä kertaa lauta on kuitenkin jaettu yhdestä isosta kokonaisuudesta 12 ammattiin, joista kullekin pelin sankarille voi valita kaksi. Tämä rajaa tapaa, jolla hahmojaan pääsee kehittämään, jolloin kaikista sankareista ei tule helposti enää toistensa kopioita ja peliin saadaan muutenkin mukaan lisää suunnitelmallisuutta. Ikävä kyllä alkuperäisen pelin tavoin hahmonkehitys lopahtaa seikkailun loppua kohden, sillä lisenssilaudoista yksinkertaisesti vain loppuu sisältö turhan aikaisin.
Final Fantasy XII:n tarina ja yleisrakenne ovat pysyneet ennallaan. Teemoiltaan peli on edelleen siis enemmän poliittinen kuin seikkailullinen, mikä luo sen hahmoille kerroksen uskottavuutta, jota ei japanilaisilta roolipeleiltä usein helposti odottaisi. Final Fantasy XII:n tapahtumapaikka Ivalice muistuttaa alueiltaan käytännössä putkiverkostoa, mutta hyvällä tavalla. Pelin maailma tasapainottelee ammattitaitoisesti rajojen ja vapauden kanssa, mikä tekee siitä mielenkiintoisemman paikan tutkia kuin esimerkiksi Final Fantasy XV:n avoimen miljöön.
Kymmenvuotiaaksi peliksi Final Fantasy XII on kestänyt aikaa mainiosti. Ytimeltään se on edelleen mallikas ja joukosta erottuva japanilainen roolipeli, jota on tuettu The Zodiac Agessa mainiosti pienillä mutta tehokkailla viilauksilla. Final Fantasy XII ehdottomasti myös ansaitsee uusiojulkaisun, sillä pelaajien paniikki sen erilaisuudesta on varmasti laantunut näin Final Fantasy XIII:n, XIV:n ja XV:n jälkeisessä maailmassa.