Tekijä: Square Enix
Julkaisija: Square Enix
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu),PS3
Moninpeli: Ei
Samalla koneella: Ei
Verkossa: Ei
Aikafantsua
Final Fantasy XIII herättää yhä tunteita laidasta laitaan. Länsimaisempia vaikutteita napanneen Final Fantasy XII:n jälkeen se oli monessa mielessä perinteisemmän linjan Final Fantasy, joskin selkeästi suoraviivaistetumpi sellainen. Sarjan toimivia peruselementtejä hylättiin elokuvamaisemman ja graafisella tykityksellä höystetyn tarinan kertomiseksi, mikä kaikessa kunnianhimoisuudessaan – tai ehkäpä jopa hulluudessaan – osoitti japanilaisuutensa niin hyvässä kuin pahassa.
Kolmastoista fantasia ei missään nimessä ollut huono peli, mutta maineikkaan pelisarjan uusimpana vesana rahkeiden olisi odottanut riittävän muuhunkin kuin loputtomaksi putkeksi ristittyyn pelimaailmaan ja puoliautomatisoituun taistelumekaniikkaan. Täysin puun takaa esille loikannut Final Fantasy XIII-2 haluaa nyt vimmatusti korjata kritisoidut osa-alueet, ainakin paperilla.
Voin sieluni silmin nähdä, kuinka Square Enixin väki on pelisuunnitelmaa laatiessaan tehnyt ranskalaisilla viivoilla muistilistan kolmannentoista fantasian kritisoiduista elementeistä, jotka he ovat yliviivanneet tyytyväisinä kehityksen edetessä. Haarautuvampia ja avonaisempia pelialueita? Mukana. Kaupunkeja, kyliä ja keskustelua asukkaiden kanssa? Mukana. Pulmia ja minipelejä? Mukana. Pelimoottori ja universumin perusmytologia olivatkin jo entuudestaan valmiiksi kasassa.
Alkuun Final Fantasy XIII-2 lunastaakin monia lupauksiaan. On suurta mittakaavaa, spektaakkelia ja kiinnostavaa lähtökohtaa aikamatkustuksen ympärillä pyörivässä tarinanpoikasessa, jossa Lightning on haihtunut edellisen pelin jälkeen savuna ilmaan ja ajautunut ajan äärillä olevaan kaupunkipahaseen Valhallaan taistelemaan mystistä Caius Balladia vastaan. Balladin voisin vannoa olevan Sephirothin metsästä karannut serkku.
Samanaikaisesti Lightningin katoamistemppua ihmettelemään jäänyt Serah-sisko joutuu New Bodhumin kotikylässään keskelle hirviöidentäyteistä aikamyrskyä, tapaa tulevaisuudesta häntä etsimään saapuneen Noelin ja päätyy seikkailemaan pitkin poikin aikaparadoksien riivaamia tulevaisuuden maailmoja.
Kun aika ei riitä
Verratessa ensimmäisen XIII:n massiiviseen tarinakaareen XIII-2:n henkilökohtaisempi ja hillitympi kertomus toimii yllättävän hyvin. Serahin ja Noelin rinnalle ei lyöttäydy muita pelattavia hahmoja kuin hetkellisesti, mutta parivaljakko on onneksi miellyttävämpi kuin monet edellisosan sankarikaartin jäsenet. Silti kumpikin on japanilaiseen tapaan melko mustavalkoinen yhden roolin hahmo, mutta itse aikamatkustusteema kompensoi hahmojen suustaan päästämiä tökeröitä sutjautuksia ja ylidramaattista paatosta.
Pelin kantavana voimana toimii halu nähdä seuraava uusi aikakausi käänteineen, sillä tuntemattomaan loikkaamisen ohella on kiinnostavaa nähdä, miten paradoksit vääristävät pelialueita sulauttamalla aikakausia toisiinsa. Vääristymiä tutkimalla ja korjaamalla sankarit saavat käsiinsä artefakteja, joita tarvitaan aikaporttien avaamiseen.
Uudet alueet ilmaantuvat Historia Crux -kartalle ikään kuin uusina kenttinä, joiden tutkimiseen kannustetaan onnistuneesti sokkeloisemmilla rakenteilla, kerättävillä esineillä ja hahmojen kehitystäkin mieluisammaksi tekevillä sivutehtävillä. Square Enix on piristänyt keräämistä jopa Serahin Mog-apurin avulla, joka pelin edetessä oppii taikomaan aikapoimuun jumiutuneet näkymättömät esineet näkyviksi ja muovautuu kaukana olevia esineitä noutavaksi heittopussiksi.
Ikävä kyllä monisäikeisesti alkavat tapahtumat supistuvat ennen pitkää tarinaniskijöiden yrittäessä pitää aikasekoilunsa kasassa – muun muassa rikkomalla omia aikamatkustussääntöjään laiskoilta tuntuvin fantasiaratkaisuin. Samoihin aikoihin myös pelin ympäristöissä on havaittavissa yhä enemmän samojen kenttien kierrätystä eri aikakausissa. Ne poikkeavat toisistaan lähinnä värimaailmaltaan ja vihollistarjonnaltaan, vaikka aikaloikka olisikin satojen vuosien päähän. Visuaalisten erojen toivoisi olevan suurempia, minkä lisäksi alueella kuvittelisi tapahtuvan enemmän rakenteellisiakin muutoksia.
Onneksi tätä tapahtuu vasta myöhäisemmissä vaiheissa, joskin on huomioitava, että pääkampanja itsessään on läpäistävissä Final Fantasy -pelille melko vähäiseltä tuntuvassa vajaassa 30 tunnissa. Viihdyttävää tekemistä riittää huomattavasti enemmänkin, sillä kentissä on lukuisia erikoisaikaportteja. Ne avautuvat ympäriinsä ripotelluilla villeillä artefakteilla ja vievät sankarimme yleensä päätarinasta riippumattomille alueille. Portit voi myös sulkea hetkellisesti, jolloin aikakaudet ovat uudelleenpelattavissa. Näin pelaajat pääsevät kokeilemaan, miten tietyt kentissä tapahtuvat valinnat vaikuttavat pelin kulkuun.
On kuitenkin harmillista, että mitä pidemmälle ja laajemmin peliä pelaa, sitä keskeneräisemmiltä ja kiirehdityiltä tietyt kehityksessä tehdyt ratkaisut alkavat tuntua. Löytyypä matkan varrelta alueita, joiden kerrotaan avautuvan vasta lisäsisällön muodossa, mikä vain kasvattaa pettymyksen tunnetta entisestään.
Perusteet toimivat edelleen
Final Fantasy XIII:a pelanneet tuntevat olonsa kotoisaksi ainakin mitä taisteluihin tulee. XIII-2 turvautuu tuttuun Active Time Battle -järjestelmään, jossa hyökkäyskomentoja jaetaan vain ryhmänjohtajalle kumppaneiden toimiessa tekoälyn varassa. Kuten alkuperäisessä pelissä, automaattihyökkäysvaihtoehto tekee otteluista turhan passiivisia, kun taas omatoiminen hyökkäysten valitseminen on usein jopa sulaa mahdottomuutta vilkkaimmissa otteluissa. Järjestelmän tärkein ja hauskin vetonaula on yhä hahmoluokkien vaihtaminen lennosta, mikä tuo etenkin pomotaisteluihin oikeanlaista tempoa ja hektisyyttä, mutta tietty syvyys yhä puuttuu.
Oikeiden luokkayhdistelmien luominen Paradigm-valikossa on kriittinen taito, etenkin nyt, kun kolmas tiimijäsen on kerättävä hirviö. Tarinallisesti hieman tylsä ratkaisu toimii kuitenkin mekaniikallisesti, sillä otuksiin voi panostaa haluamansa määrän. Ne napataan talteen automaattisesti, ja oikein kehitettynä pelissä pärjää kolmella ensimmäisellä vastaan tulleella hirviöllä, joskin laajemman valikoiman kasaaminen ja hyödyntäminen otteluissa on työläämpää kuin perinteisen tiimijäsenen. Hirviöiden kokonaistasoa ehostetaan erikoisesinein eri hahmoluokkiin upotettavien kokemuspisteiden sijaan. Panostaminen toki palkitsee yhtä hyvin kuin ihmishahmonkin kehittäminen.
Pomotaisteluja virkistetään myös uusilla Cinematic Action -liikkeillä eli reaktiominipeleillä, jotka istuvat Final Fantasyn koko ajan elokuvamaisemmaksi muovautuvaan luonteeseen osuvasti. Erityisesti Lightningin ja Caius Balladin heti pelin alussa nähtävä taistelu on näyttävä ja dynaaminen, sillä reaktiominipeleissä on jopa eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi Caiuksen syöksyessä pelaajaa kohti on päätettävä, iskeäkö tätä nyrkillä vai hidastaako tämän matkaa luodein, mikä on eittämättä virkistävämpää kuin satunnaisten nappien painelu – vaikka lopputulos onkin pientä animaatiopätkää lukuun ottamatta sama.
Vastaavat tilanteet jäävät ikävä kyllä harmillisen taka-alalle, mutta pientä lisäinteraktiivisuutta on tarjolla keskusteluvalinnoissa. Varsinaisia tarinallisia vaikutuksia valinnoilla ei ole, mutta niin sanotusti oikean vaihtoehdon valitseminen palkitaan erikoisesinein, minkä lisäksi ne saattavat avartaa hahmoja, heidän taustojaan ja motiivejaan. Toisinaan keskustelujen tarkoitus jääkin hieman kyseenalaisiksi, sillä pelaajan on usein arvailtava, mitä juonenkäänteet tarkoittavat, ilman sen kummempaa tietoa asioiden todellisesta laidasta.
Final Fantasy XIII-2:n läpipeluu jättää hämmentävän tunteen. Onko peli parempi kuin edeltäjänsä? Joskus vastaus on kyllä ja toisinaan ei. Lähestulkoon kaikki tehdyt parannukset ja muutokset ovat parempaan päin, jolloin peli vastaa mielikuvaa pelistä, jonka odotin jo Final Fantasy XIII:n olevan. Alueiden kierrätys, lyhyeen loppuva pienemmän skaalan päätarina sekä kunnianhimon hyytyminen jättävät sen verran karvaan maun suuhun, ettei XIII-2 pysy kokonaisuutena yhtä eheänä kokemuksena kuin edeltäjänsä. Square Enixin olisikin toivonut kulkevan enemmän XIII:n ja XIII-2:n välistä kultaista keskitietä