Taktisten roolipelien tylympää linjaa edustava Fire Emblem -sarja on edennyt jo kymmenenteen osaansa. Kansainvälisille markkinoille peli saapui vasta seitsemännen osan myötä. Jokaisessa osassa on ollut syviä henkilöhahmoja, mielenkiintoinen juoni ja murhaavan armoton vaikeustaso. Radiant Dawn on sarjan ensimmäinen uuden sukupolven konsolille ilmestyvä peli. Wiille julkaistu peli on lähes suoraa jatkoa GameCuben Path of Radiancelle.
Peli alkaa suurin piirtein siitä, mihin GameCube-seikkailu jäi. Pahan, hullun ja muutenkin ikävän kuninkaan johtama Daeinin kuningaskunta on kukistettu ja jäänyt Begnionin imperiumin hallintaan. Isännän vaihto ei juuri auttanut Daeinin orjuutettua kansaa, sillä se kärsii nyt Begnionin hirmuvallasta. Pelin alkuvaiheet seuraavat Begnionia vastaan taistelevan vastarintaliikkeen edesottamuksia, mutta konfliktia pääsee seuraamaan myös muista näkökulmista tarinan myöhemmissä vaiheissa.
Pelin selkeimpiä heikkouksia on henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden vaisuus pelin alkuvaiheissa. Kärsivällisyys palkitaan, sillä tarina saa myöhemmin tuulta purjeisiinsa. Kun sodan eri osapuolia seuraava kerronta pääsee vauhtiin, se on todella tehokasta. Valitettavasti sitä saa odottaa kauan.
Ranteet auki
Fire Emblemit ovat pelejä, jotka yhdistelevät fantasiahenkistä sodankäyntiä kevyisiin roolipelielementteihin. Niiden myyntivaltteja eivät koskaan ole olleet pelaajan ymmärtäminen tai helppous, eikä siirtyminen Wiille ole muuttanut meininkiä lainkaan. Itse asiassa on käynyt juuri päinvastoin. En yleensä valita pelien vaikeudesta, mutta etenkin pelin alkutaival on suoranaista murhaa jopa Path of Radianceen verrattuna.
Leppoisaa, taktista fantasiaropea on turha odottaa. Fire Emblem edellyttää jo alkumetreillä yksiköiden ominaisuuksien täydellistä hallintaa, taisteluiden hyvää tuntemusta ja mielellään myös tuuria. Erään kotimaisen sketsiryhmän lanseeraama lause ”tärkeintä on, ettei elämässä tee virheitä” pätee erinomaisesti Radiant Dawniin. Se nimittäin sakottaa pienistäkin mokista armottomasti. Kuolleet yksiköt pysyvät kuolleina ikuisesti, joten game over -tekstin katseleminen ja matsien uudelleenkäynnistys ovat valitettavan yleistä puuhaa jopa normaalilla vaikeustasolla.
Pelin vaikeustaso muuttuu tarinan tavoin hieman järkevämmäksi myöhemmin. Alkupään yksiköt ovat heiveröisiä vätyksiä, jotka kupsahtavat usein parista lyönnistä. Jos ne kuolevat, hyvin sujunut taistelu vihelletään poikki alta aikayksikön. Myöhemmin käyttöön tulee vahvempia ja voimakkaampia yksiköitä, minkä jälkeen pieniin mokiinkin on varaa ja pelikokemus muuttuu miellyttävämmäksi.
Peitset tanassa
Peli jakautuu kahteen eri vaiheeseen. Tukikohdassa vietettävän suvantovaiheen aikana keskustellaan liittolaisten kanssa, varustaudutaan tulevaan koitokseen ja tuunataan erilaisia pikkuasioita. Kaikenlaista näperreltävää on riittävästi, ja yksiköiden hyvinvointiin kannattaa oikeasti kiinnittää huomiota.
Joukkoja liittyy mukaan jatkuvalla syötöllä, eikä hyödyttömien taistelijoiden kehittämiseen kannata käyttää aikaa. On fiksumpaa on muodostaa ydinjoukko lupaavista taistelijoista. Heiveröisempien yksiköiden kehittäminen väkisin vie kokemusta muilta, eikä lepsuiluun yksinkertaisesti ole varaa.
Pelin taistelu on toteutettu vuoropohjaisesti siten, että ensin liikkuvat pelaajan yksiköt, sitten vihollisen yksiköt ja lopuksi kentällä mahdollisesti kekkuloivat puolueettomat yksiköt. Koska virheisiin ei juuri ole varaa ja pelin tekoäly on helpoimmillaankin tehokas, liikkeet ja toiminnot on syytä miettiä huolella. Pieninkin virhe voi maksaa pitkään ja hartaasti koulutetun soturin hengen, eikä sitä saa koskaan takaisin. Pelaajaparan hermonriekaleita säästää se, että pelin voi tallentaa kesken taistelun. Useimmat virheet voi siis korjata käynnistämällä pelin uudelleen ja pelaamalla pari vuoroa eri tavalla. Tallennustoimintoa on tietenkin muistettava käyttää.
Erilaisia yksiköitä on julmettu määrä kenraaleista, taikureista ja jalkasotureista mitä erilaisimpiin lentäviin otuksiin. Yksiköiden väliset voimasuhteet eivät aina ole selviä, elleivät sarjan pelit ole tuttuja. Ne kannattaa opetella vaikka kantapään kautta, sillä yksiköiden summittainen surman suuhun lähettäminen johtaa joko alati pieneneviin armeijoihin tai jatkuvaan pelin uudelleenkäynnistykseen.
Tehtävät ovat varsin vaihtelevia. Perustavoitteita ei ole kovin montaa, mutta alkuasetelmat vaihtelevat ja tilanteet muuttuvat tehtävien aikana. Peli ei siis toista itseään, ellei samojen tehtävien yrittämistä uudelleen lasketa mukaan. Uudelleenpeluuarvoa lisää se, että tehtävien tavoitteet vaihtelevat vaikeustason mukaan. Helpolla vaikeustasolla tehtävän tavoite voi esimerkiksi olla vain vihollispomon tappaminen, kun taas normaalilla vaikeustasolla on puolustauduttava jatkuvalla syötöllä vyöryviltä vihollisilta tietyn vuoromäärän verran.
Uusi vanha sukupolvi
Voisi kuvitella, että Wiin tarjoamat uudet ominaisuudet olisivat omiaan strategiapelille. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti uskottu Intelligent Systemsillä, sillä peli on lähestulkoon identtinen GameCubelle ilmestyneen Path of Radiancen kanssa. Ulkonäköä tai muita asioita ei ole juuri muutettu, ja peliä pelataan pitämällä wiimotea kallellaan kuin NES-ohjainta ikään. Melkein ainoa Wiin etu on ohjaimen langattomuus. Pelin ohjaaminen on kuitenkin selkeää ja yksinkertaista.
Fire Emblem: Radiant Dawn on jopa sarjan mittapuulla hämmentävä kokemus. Se näyttää GameCube-peliltä ja on ehdottoman armoton, mutta sitä on silti pakko pelata. Vaikka hetkeä aiemmin olisi kironnut sohvan ääressä naama punaisena ja mennyt sitten itkemään maailman pahuutta vessaan saippua suussa viidennentoista Game Overin jälkeen, peli vetää silti ääreensä yhä uudestaan ja uudestaan.
Radiant Dawnin suurin ongelma on ehkä kohderyhmän pienuus. Peli on pahimmillaan alussa, sillä juoni on heikko ja vaikeustaso huomattavasti murhaavampi kuin myöhemmin. Tämä karkottaa varmasti ison osan pelaajakunnasta. Toisaalta peli on täydellinen niille, joiden mielestä nykypelit ovat liian helppoja. Vaikeita pelejä ei ole liikaa, varsinkaan Wiillä.
Hermolepoa helpolla
Radiant Dawn on varmaan ainoa peli, jossa aloittelijan kannattaa oikeasti valita helppo vaikeustaso. Kun vaikeustason laskee normaalista helppoon, kentillä olevien vihollisten määrä puolittuu, tavoitteet yksinkertaistuvat ja vihollisista tulee heikompia. Aloittelijalle helppo vaikeustaso on välttämätön valinta myös siksi, ettei tutoriaaleja muuten näytetä. Peli ei ole helppo noviisitasollakaan, mutta vähemmän Fire Emblemeitä pelanneille se on ainoa tapa välttää hermoromahdus.