FlatOut 2

Pelimaisemat on siirretty ykkösosan Euroopasta USA:han.

14.9.2011 21:29

Tuhoaminen on kivaa, ei siitä pääse mihinkään. NASCAR on suosittu urheilulaji vain, koska autot menevät vähän väliä miljooniksi päreiksi. Sama toimii myös autopeleissä. Jo ensimmäisten autopelien ajoista lähtien ensimmäinen kysymys on kuulunut: ”Hajoavatko autot?” Kysyjille voi FlatOut 2:ta kuvaillessaan vastata leveä hymy kasvoillaan: ”Kyllä!”

Suomalaisen Bugbear-tiimin vajaan vuoden takainen FlatOut jäi pelaajien mieliin lähinnä riemukkaiden räsynukke-efektiensä ansiosta. Kuskin ilmalennot tuulilasin läpi eivät olleet vain kuriositeetti, vaan pelin useiden minipelien tarkoitus. FlatOut 2 laajentaa edeltäjäänsä monilla tavoilla, mutta ei muuta itse peruspeliä tai korjaa alkuperäisen puutteita.

Paisuu kuin pullataikina

Sisältöä pelissä riittää. Kisaa voi ajaa joko pitkillä maastoradoilla tai suljetuilla areenoilla. Mukana on lisäksi ykkösosasta tuttuja räsynukke-kisoja, joissa esimerkiksi heitetään kuskilla tikkaa. Autojen, ratojen ja räsynukkeminipelien määrät ovat kaksinkertaistuneet, joten vaihtelun puutteesta peliä ei ainakaan voi syyttää.

Kisaa ajetaan joko yksittäiskisoina, miniturnauksina tai pitkässä uratilassa. Uratila on tuttu miljoonasta rallipelistä. Pelaaja aloittaa pohjalta romuautollaan ja etenee cupeissa sijoittumalla aina suurempiin ja parempiin piireihin. Voittotuloilla parannetaan autoja ja hankitaan talliin uusia rasseja.

Positiivisesti autoissa on huomattavasti enemmän persoonallisuutta kuin esimerkiksi Burnoutin Ferrari-klooneissa. Varsinkin alun ruosteiset ja roikkuvilla puskureilla varustetut romuläjät hurmasivat: kuka voi vastustaa farmariautoa, joka puskee liekkipilviä konepellissään olevista pakoputkista?

Pure jenkki!

Pelimaisemat on siirretty ykkösosan Euroopasta USA:han, mikä näkyy stereotyyppisinä jenkkiympäristöinä. Löytyy syksyistä vuoristorinnettä, farmimaastoa ja kovasti Los Angelesia muistuttavia viemärirännejä. Radat ovat pääsääntöisesti kiinnostavia ja pesäerona esimerkiksi Burnout-peleihin todella avoimia. Reittivaihtoehtoja on useita, eikä maasto lopu aitaan. Kurvit pitkäksi vetämällä pääsee kyntämään pelloille, metsiin tai järviin. Oikaisuista ei pääsääntöisesti sakoteta, vaan nokkela suunnistaja palkitaan nopeammilla kierrosajoilla.

Radoille on lisätty myös uskomaton määrä hajoavaa kalustoa. Näyteikkunan läpi oikaisemalla rata täyttyy mannekiineista, penkeistä ja muusta sälästä. Efekti näyttää todella hyvältä, sillä useimmilla radoilla jo ensimmäisen kierroksen jälkeen ilma ja tie ovat mustanaan puusilppua ja romua. Kaikki maasto ei kuitenkaan romutu, vaan useisiin esineisiin törmääminen pysäyttää menon kuin seinään.

Oudosti koko ja ulkonäkö eivät aina täsmää hajotettavuuden kanssa. Kahdesta lähes identtisestä puupinosta toinen hajoaa, toinen taas lennättää kuskin tutustumaan USA:n kauniiseen luontoon. Parin kierroksen jälkeen ongelmapaikat oppii välttämään, mutta alussa yllätykset nostattavat verenpainetta.

Ruosteinen Burnout

Myös itse kisaosuuksia on uusittu, ja peli muistuttaa tyyliltään Burnoutin landeserkkua. Pisteitä jaetaan onnistuneen ajamisen lisäksi kilpailijoiden romuttamisesta. Kunnon mällit kasvattavat pistepotin ohella nitromittaria, jolla autoonsa saa potkittua hetkellisesti lisää vauhtia. Tyypillistä touhua, siis.

Ykkösosa sai aikanaan pyyhkeitä onnettomasta ajotuntumastaan, eikä ongelmaa ole valitettavasti korjattu vieläkään. Auton painosta ja moottorin väännöstä riippuen ajomalli on enemmän tai vähemmän epäluonnollisen tuntuinen ja auto käyttäytyy kuin jäällä, vaikka alla on santaa tai asfalttia. En ainakaan itse koskaan oppinut täysin hallitsemaan ajomallia, vaan pikemminkin tulemaan sen puutteiden kanssa toimeen.

Nyrkkisääntönä painavammat autot ovat edes suunnilleen ohjattavia, mutta vähänkin kevyempi peli heittää puolelta toiselle ja sladittelee ympäriinsä tauotta. Tässä kohtaa pelin avoimet kentät kostautuvat. Pieni ohjausvirhe, joko pelaajan itsensä toimesta tai tekoälyn tuuppauksesta, lähettää kuskin autoineen syvälle metsän siimekseen, josta palaaminen kestää tautisen pitkään. Onneksi auton voi palauttaa napin painalluksella takaisin radalle. Yksi kunnon metsäkeikka kuitenkin tarkoittaa käytännössä kärkisijan pysyvää menetystä.

Tekoälyn kuskeille on kuulemma ohjelmoitu persoonallisuudet, mutta tämä ei ainakaan rallin tiimellyksessä näy tai tunnu, vaan kaikki ajavat yhtä taitavasti ja aggressiivisesti. Burnout-tyyppinen kuminauhatekoäly on myös läsnä: turhan paljon taakse jäänyt kuski singahtaa pian romuautollaan peräpuskuriin kiinni.

Onko se kivaa?

Ratkaisevin kysymys kuuluu kuitenkin, onko pelaaminen hauskaa? Liukastelevasta ajomallista ja teiniangsti-painotteisesta soundtrackista huolimatta FlatOut 2:ta pelaa ilokseen. Meininki on rempseää ja peli näyttää hemmetin hyvältä. On kuitenkin todella harmi, että ykkösosan paljon puhuttuja virheitä ei ole korjattu. Lisäviilailulla ja virheiden korjaamisella FlatOut 2 olisi ollut klassikko, mutta tällaisenaankin se on ihan kiva. Odotin vain enemmän.

Kuskille kyytiä

Räsynukkeminipelit olivat alkuperäisen FlatOutin suurin myyntiargumentti, eikä niitä ole unohdettu tälläkään kertaa. Uusina lajeina pääsee harrastamaan baseballia, jenkkifutiksen kenttäpotkumaaleja, jalkapallon vapaapotkuja, täyskättä, olympialaisten hittilaji curlingia ja mäkihyppyä.

Kaikissa lajeissa otetaan reilu vauhti ja laukaistaan heittopaikalta kuski urheilupelien keihäänheitosta tutulla kasvavalla kulmamittarilla. Lajista riippuen kysytään joko tarkkuutta tai pituutta. Yhteistä kaikille lajeille on kuitenkin armoton vaikeus, sillä kiihdytysalue on yleensä täynnä väistettäviä esteitä ja huipputulokset vaativat huippusuorituksia.

Yksinpelinä räsynukkekisat ovat puiseva kuriositeetti. Tekoäly iskee taululle huippusuorituksia, joita ei edes näytetä pelaajalle. Tuloslista ei ole kovin viihdyttävää seurattavaa. Moninpelinä hupi pääsee valloilleen, ja räsynukkemoninpelit ovat edelleen FlatOut 2:n eniten pelattu osa-alue.

6/10
Lisää luettavaa