FlatOut: Ultimate Carnage

Kun painat napista, ei voi kukaan napista, kun on nasta tapissa.

14.9.2011 21:49

Historialla on tapana toistaa itseään. Kolme vuotta sitten FlatOut ja paikkansa vakiinnuttanut Burnout mittelivät pelaajien suosiosta. Arkkiviholliset ovat kuin paita ja peppu – toisesta ei sovi puhua ilman toista. Tänä vuonna kuljetaan verilöylystä paratiisiin, kun sarjojen tuoreimmat osat iskevät yhteen. FlatOutin maanläheisellä rällästyksellä on ystävänsä, joten taistosta voi odottaa tiukkaa, vaikka vastassa on Electronic Artsin markkinointikoneiston suuret setelit.
FlatOut: Ultimate Carnage ei ole täysi jatko-osa, vaan pohjautuu vahvasti edeltäjäänsä. Uuden sukupolven voima on valjastettu luomaan äärimmäinen romuralli, jonka kotimainen Bugbear on aina halunnut saada aikaan.

Armas aavikko

Selkeimmät uudistukset on tehty ulkoasuun. Mainospuheet jokaisen polygonin kääntämisestä pitävät paikkansa, sillä teknisesti käännös on mallikelpoinen lukuun ottamatta pitkiä lataustaukoja. Ympäristöt ovat yksityiskohtaisia ja täynnä romutettavaa irtaimistoa, jos puhelinkoppi lasketaan termin alle.

Likaisia ruosteläjiä on radalla aiemman kahdeksan sijasta kaksitoista, joten rapaa ja romua hyppää silmille sitä vauhtia, että tuntee olevansa kärpänen ampumaradalla. Yleistä pahennusta aiheuttamalla saa nitroa, jota käytetään sopivassa tilanteessa kaaran hemohessinä. Kun painat napista, ei voi kukaan napista, kun on nasta tapissa.

Radat sijoittuvat kaupunkiin, metsään ja autiomaahan. Voitokas kuski perustaa taitonsa oikoteiden ja nitropaikkojen tuntemiselle. Niistä eniten vauhtia kasvattavat hyppyrit. Viihdearvoltaan radat ovat kuitenkin epätasaisia – ikävystyttävillä radoilla ajaminen muistuttaa liikaa normirallipeliä ja esteisiin jumitus on samaa luokkaa kuin kilin-kalin-Colinissa männävuosina.

Hauskimmilla radoilla nitroa jaellaan avokätisesti ja rasittava törmäily puiden ja muiden kanssa on vähissä. Kaupunkiradat voittavat luonnollisesti muut romutettavan materiaalin määrässä, ja oikoreitit jäävät nopeammin selkäpiihin. Sykähdyttävin tuttavuus on hiekan peittämä amerikkalainen lentokoneiden hautausmaa.

Ahdin määrää tahdin

Yksinpeli on jaettu kahteen eri osioon. Vanha tuttu FlatOut-uratila tekee paluun jaettuna rata- ja katukilpailuihin. Kilpailut on vielä jaettu kolmeen luokkaan autojen suorituskyvyn mukaan. Jokaisessa luokassa voi kisata vain sen autoilla, joten tallista tulee löytymään vähintään kolme pienokaista.

Forza Motorsportin tasoista metafyysistä syvällisyyttä kavahtavilla ei ole syytä pelkoon, sillä rasseja voi viritellä vain yksinkertaisesti. Kiiltävä pakoputki tilalle ja meno on vauhdikkaampaa, siinä se. Suoraviivaisuus sopii muutenkin kevyeen otteeseen.

Yllättäen heikkotehoisilla sontakyntäjillä kaasuttaminen on hauskinta. Hevosvoimia uhkuvat urheiluautot eivät oikein istu FlatOutin maailmankuvaan, joka on apokalyptisen rähjäinen. Tehopakkaukset sopivat parhaiten aika-ajoihin.

Ken toiselle kuoppaa kaivaa

Kaikissa luokissa kisan jälkeen jaetaan hymypoikapatsaat parhaille kamujen ruttaajalle, sivullisten romuttajalle ja nopeimman kierroksen ajajalle. Sikamaisin kuljettaja on yhtä kuin palkituin kuljettaja. Turnausmuotoisina pelattavissa kisoissa ei typerästi näe pistetilannetta heti kisan jälkeen.

Vastustajat eivät ole incognito, vaan jokaisella tekoälykuskilla on persoonallinen ajotyylinsä. Vähä-älyinen blondi sen kuin mennä puksuttaa, mutta jäämies-siilitukka ei anna eikä ota armoa. Joskus jampat ovat liian ärhäkkäitä pökkimään takapuskuriin. Kuskeille luotua imagoa olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Kenties jopa tarinavetoisen pelimuodon verran?

Aiemmassa osassa pahennusta herättäneet sala-ansat ovat erityisvieraina. Mikä onkaan ihanampaa kesäisenä poutapäivänä kuin ajaa puskassa piiloon olevaan kivenmurikkaan. Joona Puhakka saisi sitä seuraavista volteista täydet pisteet, mutta sujuvaa kaahailua odottavaa se ei lämmitä. Onneksi viihdykepisteitä on vähän.

Ajotuntuma on kevyt ja vaivaton. Silti osa autoista kääntyy vauhdissa kuin mursu kuivalla maalla. Kyllä näitä biilejä kutsutaan diplomaattisesti valtamerilaivoiksi, mutta rajansa kaikella. Autoa ostaessaan kannattaa tutkailla enemmän ohjattavuutta kuin maksiminopeutta. Jälkimmäisen puutteen vuoksi harvemmin tulee hätäpäivää. Hintaa se ei parane katsoa, se on kuin Lähi-idän basaarista. Tinkimisvaraa riittäisi.

Hyppy tuntemattomaan

Uudessa Carnage-tilassa meininki todella viedään äärimmilleen. Mitä muuta voi sanoa todennäköisesti pohjalaisesta miehestä, joka ajaa suihkumoottorein varustettua autoa ja pamauttaa itsensä tuulilasin läpi kohti mainetta ja kunniaa? Tarkoituksena on singota parantumaton egoisti esimerkiksi tikkatauluun ja koripallokoriin. Muut kisailut jatkavat tätä kieroutunutta, mutta eittämättä nerokasta logiikkaa.

Ehdottomasti hulvattomin pelimuoto on Destruction Derby. Tarkoituksena on tehdä kanssakilpailijoista romumetallia ja kerätä samalla lisävoimia. Radalta löytyy pistetuplaus, loputtomasti nitroa, suoja ja pommi. Viimemainitulla voi pössäyttää jonkun toisen kuskin kappaleiksi. Menopelejä sinkoilee sinne tänne ja tuhoa on yhtä paljon kuin snägärillä lauantaiaamuna. Samaa laatikon ulkopuolista ajattelua olisi tarvittu myös muualla.

Teknisesti lähes moitteeton rällästys kumartaa epätasaisen suunnittelun edessä. Sontaa lentää niskaan enemmän kuin laki sallii, mutta se ei estä huomaamasta kömmähtelevää pelattavuutta. Parhaimpina hetkinään FlatOut: Ultimate Carnage on tunnelmaltaan hervoton ja osuu suoraan napakymppiin ollen sarjan paras esitys. Toivottavasti ei äärimmäinen, sillä vielä on petrattavaa.

Ameriikan herkkua

FlatOutissa on monipuolinen valikoima musiikkia. 20 kappaleen esittäjäjoukkoon mahtuu muun muassa vuonna 2001 perustettu A Static Lullaby Kalifornian Chino Hillsistä. Poppoo soittaa metal corea, joka on metallin ja kovemman luokan punkin yhdistelmä. 32 Leaves puolestaan on vuonna 2004 päivänvalon nähnyt kovaa rockia ja grungea näppäilevä yhtye Phoenixistä Arizonasta.

Nämä jengit ovat kuitenkin materiaalin tavallisimmasta päästä. Nashvillestä löytyy Kimmo Timosen ja NHL-joukkue Predatorsin lisäksi uuden aallon vaihtoehtorockia soittava Luna Halo, jonka kappale Kings & Queens soi Stanley Cupin loppuottelusarjan teemamusiikkina. Yllättävin ja erikoisin tuttavuus on kanadalainen Manafest, kristillistä lyriikkaa viljelevä räppäri. Hänen tuorein levynsä Glory yhdistää Linkin Parkin kaltaista nu metallia ja autenttista hiphop-meininkiä.

Laadusta huolimatta arsenaalissa ei ole riittävää leveyttä, sillä jo parissa tunnissa kuulee jokaisen kappaleen useampaan kertaan. Kannattaa pistää kiintolevylle valmiiksi rutkasti pelimusaa.

Tuhannen ja yhden romun tarinoita

Kotimaassamme on aktiivinen romuralliskene, joka järjestää kuukausittain tuhoturnajaisia. Yksi näistä porukoista on Sheikki Motorsport. Vaikka muuta voisi luulla, jopa romutukselle on omat sääntönsä. Kisaaminen tapahtuu 30 kertaa 30 metrin alueella, joka on liukastettu ja rajattu isoilla tukeilla.

Autoista poistetaan kaikki ylimääräinen tauhka, hajoava sekä palavat osat. Maksimipainoraja on 1 400 kiloa. Rundille ei pääse missään tapauksessa paketti- tai lava-autoilla. Pakollisia vermeitä ovat kypärä ja turvavyö. Turvattomasta biilistä sekä pakoon pötkimisestä ja törkeästä ajajan oveen törmäyksestä seuraa diskaus. Auto saa seistä korkeintaan minuutin, jonka aikana se on saatava käyntiin oman moottorin avulla.

Romuralli on kieltämättä näkemisen arvoista kaahailua, mutta turvallisen etäisyyden päästä!

7/10
Lisää luettavaa