Harva maa on niin tunnettu myyteistään ja kansantaruistaan kuin Irlanti. Tästä syystä on kummallista, että niin harva taikuuteen tai fantasiaan perustuva peli käyttää tätä rikasta kuvastoa. Piristävä poikkeus on japanilainen toimintaroolipeli Folklore, joka vie pelaajansa syvälle vihreän saaren taruihin.
Tarina alkaa vetävästi, kun molemmat päähenkilöt houkutellaan irlantilaiseen pikkukylään. Aluksi Ellen saa kirjeen kuolleelta äidiltään, jossa tämä pyytää tytärtään saapumaan nopeasti paikalle. Yliluonnolliseen erikoistuneen hörhölehden toimittajaa Keatsia puolestaan ei jätä rauhaan outo puhelinsoitto, jossa tuntematon nainen pyytää apua. Molemmat saapuvat uinuvaan kylään ja joutuvat keskelle kahden todellisuuden välille pingottuvaa murhien sarjaa, joka linkittyy kummasti myös kahden sankarin menneisyyteen.
Folklore näyttää tavanomaisen putkijuoksuroolipelin muottiin istutetulta, mutta se erottuu kuitenkin edukseen. Sankari- ja hirviögalleriat ovat keskitasoa kekseliäämpiä, fantasiamaailmaa katselee mielellään ja taistelusysteemissä on ajatusta. Sääli vain, että monet hyvät ideat on jätetty puolitiehen – ja muutamat todella toimivat ideat kärsivät tylsissä pysähdyskuvissa etenevästä juonesta. Napakan alun herättämä mielenkiinto karisee nopeasti vaivalloisessa tarinankuljetuksessa, jonka langat menevät sekaisin aikatasoissa ja päähenkilöissä. Ja vaikka pelissä ei fantasiamaailman asukkeja aivan rivissä lahdatakaan, mistään hahmonkehityksen mahdollisuuksista ei silti voida puhua.
Kansa poikki ja pinoon
Ellen ja Keats osuvat kummituskylään sopivasti juuri samhainiksi, muinaiskelttien myyttisen sadonkorjuujuhlan aikaan. Heille näytetään portti tuonpuoleiseen, jota asuttaa ”Kansa”, joukko taruolentoja, mörköjä ja keijukaisia. Folkloren taistelusysteemi perustuu Kansalta anastettuihin voimiin. Voitettuja olentoja loitsitaan taistelemaan päähenkilöiden puolesta. Eri hahmoilla on eri voimia, ja näitä saa ketjutettua paremmiksi keräämällä monta samaa Kansan ”Idiä” eli sielua.
Ellen näyttelee avainasemaa, koska hänellä on mahdollisuus hallita Kansalta imettyjä voimia. Keats puolestaan keskittyy hyökkäyksissään suoraan toimintaan. Systeemi on tarpeeksi monipuolinen, mutta ei täysin tasapainossa: vain muutamalla voimalla pötkii jo pitkälle eikä tämä houkuttele kokeilemaan erilaisia taktisia ratkaisuja.
Folklore on kaunis katsella ja sen tarina mielenkiintoinen. Ratkaisu kertoa tarina osissa kahdesta eri näkökulmasta toimii hyvin – ja kaksi keskenään erilaista hahmoa tuovat vaihtelua. Harmi vain, että pelaajan kiinnostus laskee uuvuttavien, ruudulla vierivien selostuksien ristitulessa. Toimintakaan ei auta: tuonpuoleisessa juostaan putkessa ja mäiskitään olentoja. Pelistä saa varmasti omansa irti, jos on vihkiytynyt tällaiseen roolipelaamiseen, mutta toiminnallisten seikkailujen ystäville tätä ei voi suositella.
Sadonkorjuuta ja keijukaisia
Perinteistä samhainin sadonkorjuujuhlaa vietetään meidän pyhäinpäivämme kanssa samaan aikaan, 31. lokakuuta. Kelttiläiseksi uudeksi vuodeksikin nimitetty juhla on Irlannin muinaiskansan vuoden tärkein tapahtuma, jolla merkitään sadonkorjuuajan päättymistä. Kokkotulien loisteessa tapahtuu tarujen mukaan henkimaailman asioita – ja vuorokausi on vuoden otollisin aika pitää yhteyttä edesmenneiden sukulaisten henkiin.
Nykyään juhlan ovat omineet erilaiset uuspakanalliset liikkeet, kuten wiccat. Luontoa ja äitijumalatarta palvovat wiccat pitävät samhainia yhtenä tärkeimmistä juhlistaan. Sadonkorjuun juhlimisen tilalle on tullut kuolleiden ylistysrituaali, jonka aikana muistellaan esi-isiä, kuolleita ja uskontovereita. Pimeyden ja kuoleman juhlan vastapoolina toimii keväisin juhlittava valon ja hedelmällisyyden päivä, beltaine.