Magikoominen seikkailu
Square Enixin julkaisema Forspoken on tuttu näky pelivuoden 2023 ennakkolistauksista, joissa usein esiteltiin pelin soljuvaa liikkumista ja näyttävää taistelua. Forspoken nostatti myös kulmakarvoja siirtymällä Sonyn konsoliyksinoikeudeksi parin vuoden sopimuksella. Sijoitukselle kaivataan arvatenkin vastinetta, joten peliä seurataan tämän vuoksi erityisellä mielenkiinnolla erityisesti osana PlayStation 5:n kasvavaa pelikirjastoa.
Seikkailun sankarittarena esiintyvä Alfre ”Frey” Holland on New Yorkin kovien katujen kasvatti. Suurkaupungissa selviytyminen on Freyn taustalla moraalisesti harmaata toimintaa, joten hän turvautuu rötöstelyyn elättääkseen itsensä ja kissansa Homerin. Orpona kasvanut neito on kehittänyt ilmeisesti koko persoonansa hylkäämisen pelon ja juurettomuuden ympärille, mitä alleviivataan valitettavan paksulla tussilla koko pelin juonen ja hahmojen välisen vuorovaikutuksen läpi.
New Yorkin kadut unohtuvat kertaheitolla, kun Frey löytää taianomaisen rannerenkaan ja kompuroi ulottuvuuksien välisen ikkunan kautta Athian mystiseen valtakuntaan. Uusien maisemien lisäksi paljastuu, että Frey osaa käyttää taikuutta liikkumiseen ja puolustautumiseen. Kaiken kukkuraksi rannerengas puhuu naiselle telepaattisesti, naljailee aloittelevan velhon edesottamuksille ja neuvoo vastentahtoista haltijaansa matkalla kohti seuraavaa määränpäätä. Freyn (Ella Balinska) ja Cuff-nimisen rannerenkaan (Jonathan Cake) välinen dialogi on pelin keskeisimpiä kerrontamuotoja, mutta toverillinen sanailu on ikävä kyllä suurimmaksi osaksi vaivaannuttavaa sättimistä ja kiroilua.
Forspokenin tarina pyörii Athian valtakuntaa riivaavaan Break-vitsauksen taltuttamisen ja kansalaisten viimeisenä turvapaikkana toimivan Cipal-kaupungin ympärillä. Frey on poikkeuksellisen kehno hyväksymään sankarin viittaa harteilleen erityislaatuisista kyvyistään huolimatta, mutta ajautuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa paluu New Yorkiin ja Cipalin sorrettujen ihmisten pelastaminen edistyvät rinta rinnan. Cipal ja tarinan edetessä tutuksi tulevat Athian eri alueet ovat kokonaisuudessaan näyttäviä paikkoja, joiden väliset etäisyydet ovat nekin hulppeita.
Frey taittaa matkaa New Yorkin kaduilta omaksutulla parkour-tyylillään, johon lisätään taikavoimien antamaa ytyä. Sen vuoksi matka taittuu etenkin tasaisilla osuuksilla varsin nopeasti juosten ja pieniä seiniä ketterästi kiipeillen. Ajan mittaan velhotar oppii kiipeämään vaivatta korkeilla kallioilla, surffaamaan vedenpintaa pitkin ja liitämään pitkin karttaa miten itse tahtoo. Niinpä valtaisaa karttaa täplittävät viimeiset rauniot ja muut mielenkiintoiset sijainnit ovat saavutettavissa vasta tarinan loppua kohden.
Tekemistä on näennäisesti paljon, mutta se on useimmiten turhauttavan monotonista vihollismassojen mätkimistä. Parhaimmillaan peli on matkanteon aikana, jolloin liike on pienen harjoittelun jälkeen katkeamatonta ja näyttävää. Soljuvuus ei harmillisesti toteudu taisteluissa, joissa Frey käyttää kykypuun kautta avautuvia taikavoimiaan ja väistelee vihollisten iskuja erittäin anteeksiantavan väistelymekaniikan avulla.
Break-ruton aiheuttaman korruption vuoksi Athian villieläimet ja suojaavien muurien ulkopuolelle jääneet ihmisraukat ovat muuntautuneet verenhimoisiksi hirviöiksi. Zombilaumojen ja hirviömäisten jättiläiseläinten välillä on paperilla paljon eroa, mutta käytännössä taistelu sujuu samalla tavalla vastustajasta huolimatta. Frey ampuu tai huitoo lopulta neljän eri elementin perusiskuja pienin variaatioin ja käyttää kattavaa tukikykyjen kattausta nopeuttaakseen urakkaansa.
Tukikyvyt ovat sinänsä mielikuvituksekkaita taikoja, joiden avulla taistelukentälle voi asettaa ansoja, lisää tuhoa aiheuttavia alueita tai erinäisiä taianomaisia apuvoimia. Jokaisen taikaelementin lopetusliike on hulppea voimannäyte. Ne ovat kuitenkin kaikessa eeppisyydessään ylimitoitettuja ydinaseita taistelukentillä, joilla kaikki lakoavat ihan tavallisenkin tykistökeskityksen alla. Loppujen lopuksi taisteluista jää ontto olo näyttävyydestä huolimatta. Vaikka monipuolisuutta olisi tarjolla, vain harvat kyvyt ovat käyttämisen arvoisia tehokkuutensa vuoksi.
Forspokenin graafista ilmettä tarkastellessa löytyy ilmiselviä yhtäläisyyksiä etenkin Final Fantasy XV:hen, sillä kehitystiimi Luminous Productions tunnettiin aiemmin viidennentoista fantasian kehittäneenä Business Division 2 -jaostona. Samanlainen kaunis kolkkous toistuu niin tuliperäisellä Praenost-alueella kuin Junoonin, Avoaletin ja Visorian vehreämmillä lakeuksilla. Periaatteessa kaikki on hyvin tehtyä, mutta kaikki tekeminen varsinaisen liikkumisen ohella tuntuu työläältä vauhtitöyssyltä joutuisan matkan varrella. Avattavia arkkuja, tutkittavia raunioita ja kyliä, erilaisia alttareita ja haastealueita on posketon määrä, mutta edes kaltaiseni paatunut Assassin’s Creed -harrastaja ei kokenut keräilyä mielekkääksi.
Yksi Forspokenin keskeinen heikkous keräämisrumbassa on siitä saatujen etujen olemattomuus. Frey ei kaipaa laajempaa varustekattausta, vaan tyytyy kaulakorun ja viitan yhdistelmään, ja kumpainenkin on paranneltavissa tarinan edetessä. Varusteisiin voi lisätä taikavoimaa tai osumapisteitä lisääviä ominaisuuksia, mutta myös erikoisempia bonuksia. Ne voivat esimerkiksi lisätä tulivoimaa, kun osumapistevaranto on täynnä tai tehdä käyttäjästään immuunin kaikelle myrkkyperäiselle vahingolle. Viittoja ja kaulakoruja voi kerätä kymmenittäin lisää kosmeettisen ilon vuoksi, mutta niiden hilaaminen samalla tasolle edellisten varusteiden kanssa on tehty turhan työlääksi.
Seikkailun sivujuonteet eivät nekään inspiroi muutamaa keskeistä poikkeusta lukuun ottamatta, sillä tarjolla on useimmiten päättömiä esineiden noutamiseen keskittyviä juoksutuksia, joiden aika päätoimisena lisäsisältönä on jo ohi 2020-luvulla. Mukaan on saatu myös muutama laadukkaampi kokonaisuus, jotka pureutuvat joko Freyn tai tämän uusien ystävien taustoihin. Nämä lyhyet valonpilkahdukset ovat nopeita rykäisyjä harmaassa hanttihommien massassa.
Freyn tarina ottaa kunnolla kierroksia vasta puolivälin jälkeen, ja matka loppunäytökseen tuntuu huomattavasti paremmin rytmitetyltä kuin ensimmäiset 10-15 tuntia. Vasta loppuneljänneksellä Freyn asenne Athian velhojen jalanjäljissä tuntuu siltä kuin pitääkin, eikä turha teinimäinen kiukuttelu täytä äänimaailmaa tarinankerronnan kustannuksella. Varsinainen pääjuoni on sekin varsin kevyttä höttöä, joten tunnelma kaipaisi kipeästi samaistuttavampaa päähahmoa tuekseen. Yksittäiset eeppiset siirtymät ja välianimaatiot ovat AAA-luokkaa, eikä uusimpien God of Warien säveltäjänä tunnetun Bear McCrearyn luotsaamaa musiikkiosastokaan jätä moitittavaa.
Teknisesti komea ja puitteiltaan eeppinen seikkailu nivoutuu vahvojen naishahmojen ympärille, ja heille soisi tuekseen paremmin kirjoitetun tarinan. Athian menneetkin sankarit ovat kukin esiintyessään vaikuttavia hahmoja, mutta voimakkaat hetket mitataan muutamien sekuntien leimauksina liian pitkien harmaiden välietappien seassa. Parin tunnin elokuvaksi tiivistettynä Forspokenissa olisi erinomaisen seikkailueepoksen ainekset, mutta valitettavasti jossain projektin varrella on unohdettu ne peruspilarit, jotka erottavat elokuvan videopelistä – ja erityisesti hauskasta ja eheästä pelikokemuksesta.
6/10
