Pomoksi pomojen paikalle
PlatinumGames, Treasure, Shinji Mikami, Genyo Takeda ja Hidetaka Miyazaki. Siinä muutamia nimiä, joita ranskalaiskehittäjä The Game Bakers on kiittänyt osana tuoreen Furi-pelinsä lopputekstejä. Yksikään edellä mainituista miehistä tai yhtiöistä ei ollut mukana kyseisen pelin kehityksessä, mutta niiden vaikutus Furin syntyyn on silti selkeä. Furi on saattanut saada alkunsa länsimaissa, mutta sen sisällä sykkii vahvana teknisen japanilaistoimintapelin sydän.
Furi on yhdistelmä arcaderäiskintää ja reaktiopohjaista lähitaistelua. Pelin käynnistyessä pelaajat heräävät mystisestä monikerroksisesta vankilasta, josta olisi tarkoitus karata kukistamalla kaikki sen eriskummalliset vartijat. Jokainen vankilan kerroksista vastaa periaatteessa omaa kenttäänsä, mutta perinteisempää rivivihollisten viipalointia, pulmanratkontaa tai edes kevyttä tasoloikintaa Furissa ei ole kuitenkaan luvassa. Kaikki pelin toiminta keskittyy pomotaisteluihin, joita ketjutetaan yhteen hienovaraisen tarinankerronnan voimin.
Furissa kohdattavat pomot nojaavat kaikki periaatteessa muutamiin tiettyihin perusmekaniikkoihin. Pomoista kullakin on useampi elämäpalkki, jotka kuvastavat niiden eri kamppailuvaiheita, ja ne myös määrittelevät, miten pomot ovat milloinkin taistelemassa. Kukin vaihe voi lisäksi jakautua kahteen osaan, joista toisessa painotetaan liikkumista ja tarkkaa väistelyä, kun taas toisessa refleksien käyttö on avain menestykseen.
Pomosta toiseen toistettavien mekaniikkojen myötä pelaajille syntyy nopeasti helppo käsitys siitä, miten kukin taistelu toimii pohjimmiltaan. Furin haaste ei näin ollen muodostu missään vaiheessa siitä, että pelaaja ei tiedä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pärjäämisen suhteen voi siis keskittyä täysin itse asiaan eli vihollisten taistelutyylien opetteluun ja näin ollen myös niistä löytyvien aukkojen etsimiseen. Oppimiskäyrä pomotaisteluissa onkin palkitseva, sillä monet aluksi haastavalta tuntuvat viholliset on kokemuksen myötä helppo nähdä lopulta heittopusseina.
Niin Furin ohjausjärjestelmä kuin visuaalinen suunnittelukin tukevat mainiosti pelin vauhdikasta ja tarkkaa luonnetta. Pelihahmon ladattavissa oleva väistökyky vaatii aluksi hieman totuttelua, mutta muuten pelihahmo pysyy aina tiukasti ja varmasti pelaajan otteessa. Pelin värikäs ulkoasu vahvistaa vuorostaan, että vastustajien iskut ovat juuri sen verran helppolukuisia, että jo pelkästään valppaudella pelaajat voivat selvitä yllättävämmistäkin tilanteista.
Furi hoitaa reiluuden ja haasteen välillä tasapainottelun muutenkin mallikkaasti. Pomojen tapaan myös pelaajalla on taisteluissa aina käytössään useampi elinvoimapalkki, jotka toimivat hieman kuin lisäelämät. Kuoleminen yhteenotoissa ei tarkoita välittömästi koko taistelun aloittamista täysin alusta, ja aina uuteen pomovaiheeseen päästessään pelaaja saa peräti kaksi elinvoimapalkkiaan automaattisesti takaisin täyteen. Kääntöpuolena kuitenkin myös vastustaja saa aina viimeisimmän elinvoimapalkkinsa täytettyä, mikäli pelaaja sattuu menettämään yhden omista palkeistaan. Pomotaistelujen tiukempia vaiheita ei ole näin ollen mahdollista puskea väkisin läpi, vaan pomot on aina päihitettävä reilulla pelillä.
Furi on ollut kehittäjilleen selvästi merkittävä intohimoprojekti. Peli ei tunnu vain palkitsevalta ja hauskalta pelata, vaan siitä huokuu läpi myös rakkaus teknisesti vaativia japanilaisia toimintapelejä kohtaan. Suurin pettymys on lähinnä sisällön määrä. Furin tarina on läpäistävissä jo ensimmäisellä läpipeluukerralla vajaassa viidessä tunnissa, eikä sen uudelleenpeluuseen houkutella kuin lähinnä parilla vaikeustasovaihtoehdolla, kevyellä Speedrun-tilalla sekä läpäisyistä annettavilla arvosanoilla. Tavallaan tämä puhuu myös pelikokemuksen puhtauden puolesta, sillä aikani Furin parissa ei ehtinyt käydä ainakaan tylsäksi.