Gears of War (Pelaaja 51)

Gears of Warin paras avu on läsnäolon tuntu viheltävien luotien keskellä.

14.9.2011 21:37

Ihan aluksi Gears of War herättää kysymyksiä: miksi tämä ei ole ensimmäisen persoonan ammuskelu? Vastaus selviää pian, ja se osaltaan selittää pelin hyvyyttä. Gears of War ei ole yhtä pitkää tärinävakautettua kamera-ajoa, vaan hurmeinen törmäysten, mustelmien ja rosoisuuden spektaakkeli.

Pelaaja heitetään oitis keskelle Sera-planeetan kaaosta, jossa Locust-avaruusoliot ovat nousseet maan alta tuhoamaan uudisasukkaiden idyllin. Vastarintaan värvätään vankisellistä Marcus Fenix, jonka pelaaja johdattaa vieraan planeetan kaupunkeihin ja onkaloihin rinnallaan joukkueellinen tekoälyisiä aseveljiä. Näistä lähtökohdista on vaikeata olla vertailematta peliä Haloihin, vaikka pelataankin eri perspektiivistä.

Tehtävät koostuvat useimmiten jonkin asian, kuten tiedusteluluotaimen tai ajoneuvon, paikantamisesta ja kuljettamisesta turvaan sekä vihollisten eliminoimisesta matkan varrella. Muutamaa risteystä lukuun ottamatta peli kuljettaa pelaajaansa raiteilla, mutta onneksi pelaajan lippu oikeuttaa pikemminkin luotijunan kuin resiinan kyytiin.

Häikäisevää rosoisuutta

Teräväpiirtotelevisiossa GoW näyttää ja kuulostaa fantastiselta. Lähin vertailukohta rosoisessa, eletyn oloisessa visuaalisessa tyylissä on Chronicles of Riddick. Hahmojen animaatiot ovat eläviä, ja vihulaisissa on potkua ja kokoa sekä ulkonäöllisesti että tekoälyltään. Ruumiiden määrä on sitä luokkaa, että pelillä on syystäkin korkea ikäraja. Ääniraita on tavanomaista sankarimusiikkia, mutta se rytmittää tapahtumia terävästi. Olioiden äänet karmivat selkäpiitä, niin kuin vain genreen kuuluu.

GoW:n valtti on ahtaan kujanjuoksun täydellistämisessä, sillä se ei tarjoa laajoja ja avaria ympäristöjä esimerkiksi Halon tapaan. Sen kerran, kun Gears of War leikkii Haloa, syntyy tyylirikko: keskivaiheen ajotehtävä on pelin heikoin, päälle liimatun oloinen osuus.

Kestoltaan Gears of Warin viisinäytöksinen kampanja ei ole järin pitkä, alle kymmenen tuntia. Näennäisen lyhyyden etu on se, että peli ei jää toistamaan itseään loputtomiin harmaisiin käytäväristeyksiin, kuten niin monet lajityypin edustajat. Pelin tehtävien rytmitys – mitä ajotehtäväkin tavoittelee – on pääpiirteittäin onnistunut, sillä hektistä tulitaistelua ei seuraa välttämättä heti toinen. Sen sijaan pelaajaa odottaa esimerkiksi hiiviskelyä varjoissa – tai niitä välttäen, mikä kertoo siitä, että Locust-hirviöistä löytyy vaihteleva katras kuolettavia haasteita.

Timanttinen ydinmekaniikka

Pelaajan kerta toisensa jälkeen suorittama ydinmekaniikka on konstailematon ja hiottu: liiku, suojaudu, ammu, suojaudu, liiku. A-nappia totteleva suojautuminen muuttaa muotoaan lähiympäristön mukaan. Siinä voi olla kyse suojavallin taakse kumartumisesta, kulman taakse painautumisesta tai erilaisista manöövereistä suojasta toiseen.

Pelikentät on optimoitu ydinmekaniikan soljuvalle käytölle. Parhaimmillaan pelaaja pystyy yhdistelemään heittolaukaussarjoja ja tetsaamista miltei kombomaisesti, mikä paitsi näyttää hyvältä, myös tempaa mukaansa äärimmäisen tehokkaasti. Peli onnistuu välittämään tunteen siitä, miten liikutaan maaston kamaralla ja sen rakennelmia vasten. Gears of Warin paras avu on läsnäolon tuntu viheltävien luotien keskellä. A-nappia pohjaan painamalla suoritettava pyrähdys tuottaa viileän sotadokumentaarisen kameraefektin, jonka teho ei koe inflaatiota loppumetreilläkään.

Tekosyy tarinaksi

Nautittavia luotisateita ja kujanjuoksuja kehystää joukko tarinankerronnan sirpaleita. Niistä jää aavistus, että Epicin suunnittelupalavereissa Gears of Warin oli määrä kertoa kunnianhimoista tieteistarinaa tuhoutuneesta sivilisaatiosta ja sankarin sukukronikkaa siinä sivussa. Tuotantovaiheessa tästä on jouduttu tinkimään. Lopputuloksena pelaajalle annettujen tehtävien taustoitus ja motivointi jäävät epämääräiseksi hötöksi, joka on aukkoisuudessaan kotoisin suoraan videolle -tason genre-elokuvista. Dialogin äijämäisyys on överiydessään johdonmukaista jos ei muuta.

Tuhdin toiminnan laadukkaampi raamittaminen olisi tehnyt pelikokemuksesta eeppisemmän. Esimerkiksi dialogissa ja tapahtumapaikoissa vihjaillaan ajoittain Marcus Fenix -hahmon ristiriitaisuuksiin, mutta rihmojen päitä ei missään vaiheessa solmita yhteen. Päähahmo ja aseveljensä jäävät murahteleviksi lihasmöykyiksi, jotka eivät juuri vastapuolen kollegoistaan eroa. Tinkimättömyys pelimaailman taustoittamisessa olisi nostanut pelin kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi Half-Life 2:n kaltaisten klassikoiden rinnalle. Toisaalta tässä pelissä jos missä toiminta on se, mistä pelaaja maksaa – ja hän saa räjähtävää vastinetta rahoilleen.

Yksin tai yhdessä

Yhteispelissä, jota voi pelata saman konsolin ääressä, linkittäen kaksi konetta tai Livessä, jotkin pienet osatehtävät toimivat jopa paremmin kuin tekoälyisten aseveljien kanssa. Taisteluissa ihmiskumppani, joka pelaa Marcusin luottomies Dominicia, on pikseliukkoja selvästi neuvokkaampi. Toisen kuollessa yhteispelissä toimii mm. Haloista tuttu elvytysmekaniikka, mikä antaa läpipeluulle mukavasti toverihenkeä. Vaikeustasoista kukin löytää taatusti oman kipupisteensä, eikä helpoinkaan ole vapaamatkustamista. Kampanjan lisäksi Gears of War tarjoaa tutut moninpelihipat, joiden sääntöjä voi säätää monipuolisesti mieleisekseen.

Pieniä oivalluksia

GoW:n käyttöliittymä on varsin ekonomisen tehokas, ja siinä on joukko muualta lainattuja mutta hieman paranneltuja oivalluksia: yksinkertainen kompassinäyttö, jolla löytää joukkuetoverit, Y-napin takana oleva mekanismi, joka siirtää Marcusin katseen olennaisiin tapahtumiin tai hahmoihin, ja simppeli neljän aseluokan inventaario. Ampuma-aseiden latausmekanismiin liittyy mielenkiintoinen, lähinnä golfpelien lyöntimekaniikkoja muistuttava ekstra: jos pelaaja pysäyttää latausaikaa kuvaavan aikajanan ”hot spotiin”, ase latautuu nopeammin ja tekee vieläpä ekstravahinkoa. Rynnäkkökivääriin integroitu moottorisaha tarjoaa hirtehisiä tilaisuuksia pistää pikselipahiksia paloiksi.

8/10
Lisää luettavaa