Generation Zero / Arvostelut / pelaaja.fi

Generation Zero

16.06.2019 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
1

Följ med mig om du vill leva

Voihan närpiö, taas on yksi syy olla kateellinen länsinaapureille. Nyt niillä on ruotsalainen peli, joka sijoittuu Ruotsiin, juhlii ruotsalaisuutta ja näyttää ruotsalaista ruotsalaisemmalta. Miksei meillä ikinä?

Vähemmän kateeksi käy pelihahmoja, jotka elävät Generation Zeron vaihtoehtotodellisuudessa. Hopparien, punkkarien ja metallin ystävien luokkaretki kuvitteelliseen saaristoon keskeytyy tappajarobottien armeijan hyökkäykseen. Onneksi pelin Sverige on kuin Red Dawn -leffan jenkkilä, joten kaikilla teineillä on armeijan selviytymiskoulutus ja joka torppa pursuaa aseita sekä ammuksia. Lataa ja varmista, Sven!

Generation Zero -arvostelu

Ensimmäiset puoli tuntia Generation Zeron parissa kuluvat ihmetellessä pelin ilmapiirin rikkautta. Svea-mamman luonto näyttää kuvankauniilta, ja maalaistalot, punaiset tuvat, kirkot ja kylät ovat uskottavuudessaan suorastaan eksoottisia. Se saa tajuamaan, kuinka yksipuolisen amerikkalaista modernin maailman kuvaus peleissä tavallisesti on.

Uhkaa edustavat robotit ovat nekin vaikuttavia ja kumman uskottavan oloisia. Ensin tutustutaan pantterimaisiin sotakoneisiin, inhottaviin pikku kirppuihin ja lentäviin tiedustelulennokkeihin. Sitten tulevat terminaattoria muistuttavat metsästäjät ja pienen talon kokoiset tankit. Robot eivät välttämättä näe pelaajaa kovin kaukaa, mutta innostuessaan ne liikkuvat lujaa, ampuvat raivolla ja kestävät julmetusti tulitusta.

Räiskintänä Generation Zero tuntuukin ihan pätevältä. Ihmeen rajoittavaa on se, ettei pelihahmo osaa pötköttää matalana, joten suojan käyttö on streiffailua ovenkarmien lähellä. Liikkuminen ja ammuskelu ovat jähmeän ja realistisen tuntumansa puolesta itse asiassa lähempänä metsästyssimuja kuin toimintapelejä. Olisikohan taustalla Avalanchen theHunter-pelin perintö? Useimmat robotit eivät pääse sisälle normaalikokoisiin taloihin, joten periaatteessa niissä voi piileksiä vaikka loputtomasti. Pakko olisi kuitenkin taistella, jotta kokemuksella kertyisi elintärkeitä taitoja. Siksi on pakko turvautua ansoihin, kuten räjähteisiin ja robotteja niihin houkuttaviin soihtuihin ja stereomankkoihin.

Vaikka Generation Zeroa voisi teoriassa pelata yksin, sooloilu on turkasen puuduttavaa. Vihollislaumat ovat niin valtavia ja robot niin tukevia, että pelaaja voi liioittelematta ampua kaikki vaivalla kerätyt kudit yhdessä rähinässä. Vihollisilla on lisäksi heikkoja kohtia mutta tyypillisesti selkäpuolella. Jo kaksi pelaajaa nostaa taistelun tuskallisesta hivutuksesta asiaksi, josta voi itse asiassa nauttia, ja peli on selkeästi suunniteltu täydelle neljän tiimille.

Generation Zero -arvostelu

Moninpelissä on kuitenkin ongelmia. Vaikka pelasin tunnista toiseen niin sanotussa avoimessa pelissä, jossa kuka tahansa olisi voinut liittyä robokarkeloihin, näin ei käynyt kertaakaan. Sen sijaan seuranhakua sai harrastaa itse aktiivisesti, jolloin päädyin tyypillisesti aivan omiaan puuhailevien kaksikoiden seuraan. Moninpeliksi sitä oli vaikea kutsua. Ehkä Generation Zero kärsii yksinkertaisesti pelaajien puutteesta, mutta se ei kasvata uskoa pelin tulevaisuuteen.

Alkuvaiheessa kaikki tämä ei hirveästi häirinnyt, sillä maisemien ihailu ja pelin juonen selvittäminen loivat lupaavaa kuvaa räiskinnän, selviytymispelin, mysteeriseikkailun ja kävelysimun yhdistelmästä. Tätä intoa oli vain masentavan vaikea pitää yllä, sillä niin monet asiat pelin suunnittelussa ovat ristiriidassa keskenään.

Otetaan esimerkiksi kartta. Se on valtava ja uskottava sekä täynnä kyliä, kaupunkeja, väestösuojia ja bunkkereita. Avalanche-studiolla on takanaan muun muassa upea autoiluräiskintä Mad Max, mutta jostain syystä pelaajahahmot eivät vain voi käyttää joka puolelta löytyviä tyhjiä biilejä. Niinpä uuteen paikkaan pääseminen voi edellyttää vartin talsimista keskellä tyhjää korpea. Kun saaristossa ollaan, joka puolella on vettä, mutta pelaaja on uimataidoton kuin Tommy Vercetti. Ympäriinsä on ripoteltu pikamatkustuksen mahdollistavia turvataloja, mutta välimatkat ovat karsean pitkiä jopa niitä käyttäen.

Ruotsi-miljöön romantiikkakin laantuu masentavan tehokkaasti. Aluksi tulee ihmeteltyä punaisia tupia, jotka on repäisty kuin suoraan tosielämästä. Sitten tajuaa, että eri talomalleja on vain kourallinen – useimmat mökit ovat klooneja, joita on vain pakko rompata läpi ammusten ja saaliin toivossa. Paikat alkavat lopulta näyttää kuolleilta, keinotekoisilta ja steriileiltä, ja vaikutelmaa pahentaa se, että sivuhahmoja ei ole. Siviilit on evakuoitu, ja ainoat ihmiselämän merkit ovat äänilokeja, päiväkirjamerkintöjä ja sotilaiden ruumiita.

Generation Zero -arvostelu

Alku- ja loppupelikokemukset eroavat myös toisistaan merkittävästi. Alussa joka puolelta tuntuu löytävän henkiinheräämisen mahdollistavia adrenaliiniruiskeita, joilla yksinpelaajakin voi pompata pystyyn ilman kaverin apua. Kun matka käy eteläisestä saaristosta kohti Ruotsin rannikkoa, prototyyppimallin robotit vaihtuvat tappavimpiin malleihin. Se tosin on toteutettu vain vaihtamalla jo tutuksi tulleet mallit erivärisiin ja tehokkaampiin, eikä uusia vihollistyyppejä tule loppupuolella vastaan. Henki on silti todella höllässä.

Generation Zeron loppupeli muuntuu yllättäen selviytymisestä tai seikkailusta enemmänkin ns. loottiräiskinnäksi, jossa robottiuhkaa voi torjua vain farmaamalla harvinaisia ja tehokkaampia versioita aseista. Se taas vaatii ramppausta sotilasbunkkereissa, joissa herkkuja satunnaisesti sisältävät arkut on tyypillisesti tungettu tiirikointia vaativien lukkojen taakse. Toivottavasti nappasit tiirikointitaidon levelöidessä, tai jäät kiroilemaan lukittujen rautaovien eteen.

Nihkeyden täydentää pelin bugisuus. Seikkailujeni aikana ehdin kokea näkymättömiksi muuttuvat seinät, jumiutuvat tehtävät sekä seinien läpi iskevät ja seiniin juuttuvat robotit. Tai otetaan esimerkiksi hakkerointitaito, jonka hankin käyttämällä valtavan suuren osan rajallisista taitopisteistä. Se jumittaa kiikaroitavan vihollisen tai pakottaa sen hyökkäämään kavereidensa kimppuun, mutta vain joskus. Toisinaan se ei tee mitään, ja toisinaan sitä ei voi edes käyttää. Miksi? Peli ei kerro. Myös vihollisten tekoäly tuntuu juuttuvan ajoittain tyhjäkäynnille, joten pelin sekoilu voi olla myös pelaajan onni.

Generation Zero -arvostelu

Parhaimmillaan Generation Zero on erittäin tiivistunnelmainen tiimiräiskintä, jossa yhteistyöpelaaja voi kokea valtavaa tyydytystä kaataessaan kaveriensa kanssa lähes voittamattomilta tuntuvia robottiarmeijoita. Se on myös ihastuttavaa maisemamatkailua, jossa pohjoismainen arkkitehtuuri ja tyyli ovat esillä paremmin kuin missään pelissä aiemmin. Valitettavasti Generation Zero on harvemmin parhaimmillaan. Useammin se näyttäytyy sisällöllisesti tyhjänä, bugisena ja keskeneräisenä varhaisjulkaisupelinä, joka on viskattu myyntiin aivan liian aikaisin.

Onko sinulla kaksi tai kolme kaveria, jotka ovat valmiita lähtemään tavallista haastavampaan räiskintään? Muussa tapauksessa kannattaa ehkä odottaa ja katsoa, onko Avalanchella halua ja kykyä korjata ja täydentää luomuksensa kuntoon, jonka se ansaitsisi. Ainakin Generation Zero todistaa, että meidänkin metsämme ja järvemme voisivat eksoottisuudessaan olla oikeita myyntivaltteja. Kuka tarttuisi tilaisuuteen?

5/10

Kehittäjä: 
Avalanche Studios
Julkaisija: 
Avalanche Publishing
Peligenre: 
Toiminta, Räiskintä
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-12
Pegi-merkinnät: 
Väkivalta

Kommentit

Käyttäjän DuskTillDawn kuva
DuskTillDawn

Visuaalisesti erittäin miellyttävän näköinen, taitaa lähteä ostoon.

Nostoja