Ghostbusters

Jos olet niin kutsuttuja 1980-luvun lapsia, voinen nimetä lonkalta muutaman kovan nimen nuoruusvuosiesi viihdevalikoimasta. He-Man. GI Joe. Ghostbusters. Dan Aykroydin ja Harold Ramisin legendaarinen kauhukomedia teki aikanaan hillittömiä kassaennätyksiä, keräsi kulttimaineen, sai katsomiskelpoisen jatko-osan… ja sitten katosi jäljettömiin 20 vuodeksi.

Tiettävästi Aykroyd ja Ramis halusivat jo kauan sitten tehdä sarjalle kolmannenkin osan, jossa olisi tapahtunut jos jonkinlaista. Kertojasta riippuen Haamujengi olisi saattanut esimerkiksi matkustaa Helvettiin tutustumaan kummitusmaailman kauhuihin. Bill Murrayn penseily ja käsikirjoituksen ongelmat lykkäsivät kuitenkin projektin alimpaan pöytälaatikkoon, ja näin maailma jatkoi pyörimistään.

Nyt Ghostbusters saa vihdoin sen virallisen, ihka-aidon kolmannen osansa, joskin hieman yllättäen pelimuodossa. Formaatin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä pelin äänirooleista ja käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäiset miehet, ja meininki on hurjaa. Vanhana Ghostbusters-fanina olin myyty jo alkumetreiltä.

Esikuvalleen uskollinen

Vaikka oikeassa maailmassa Ghostbusters II:sta on kulunut masentavat 20 vuotta, peli jatkaa videopelien ajattomalla magialla suunnilleen siitä, mihin kakkososa 1980-luvun lopussa lopetti. Tiimin rauhallinen elo jää lyhytaikaiseksi, sillä kummitusaktiviteetti kasvaa nopeasti, ja näin tiimiin tarvitaan viides jäsen. Tämä jäsen olet sinä.

Ratkaisu on mainio, sillä se tarjoaa pelille hyvän tilaisuuden totuttaa pelaaja rauhassa Ghostbustersin maailmaan. Miten hölmöä olisi ollut, jos vaikka Egon olisi yllättäen unohtanut protonirepun käytön ja tarvinnut pakollista harjoitusosiota?

Ensimmäistä työpäiväänsä aloittelevalle keltanokalle opetetaan elokuvista tuttujen varusteiden käyttö ja sitten harjoittelu siirtyy kenttäoloihin. New Yorkin keskusmuseossa on nimittäin tapahtunut katastrofaalinen yliluonnollinen ilmiö, joka on herättänyt suunnilleen kaikki kaupungin kalmot lepopaikoistaan.

Tämä ratkaisu puolestaan antoi kehitystiimille tilaisuuden fiilistellä menneiden tahdissa, ja näin myös tehdään. Jo ensimmäisten kenttien aikana kohdataan Slimer, marsipaanimies ja ykköselokuvan alusta tuttu kirjastonhoitaja, eikä tahti siitä juuri loppua kohti rauhoitu.

Toki tämä on tavallaan luonnollista, sillä onhan kyse jatkuvasta tarinasta. Tuntuu silti, että nyt kun se jatko-osan mahdollisuus viimein tuli – ja oletettavasti viimeisen kerran – niin sitten puristetaankin marjoista kaikki mehut irti. Pitkän linjan Ghostbusters-miehenä viittaukset, klassiset vitsit ja vanhat tuttavuudet eivät juuri häirinneet, sillä olihan esimerkiksi yhteenotto marsipaanimiehen kanssa kuulunut fantasioihini jo lapsuudesta asti. Voin kuitenkin kuvitella, että joku nyrjäyttää silmänsä niitä pyöritellessään.

Toki mukana on myös alkuperäistä tarinaa, joka ei häviä lennokkuudessa, nokkeluudessa tai huumoriarvossa paljoakaan elokuville. Alkuperäiset näyttelijät vetävät roolinsa pääasiassa erinomaisesti ja jopa hahmojen ilmeily on onnistunutta. Poikkeuksen muodostaa Bill Murray, joka jostain syystä vetää oman roolinsa täysin överiksi ja kuulostaa välillä huonolta Peter Venkman imitaattorilta. Tästä huolimatta Ghostbusters ansaitsee paikkansa sarjan jatkumossa viihdeteoksena, mutta miten on pelin laita?

Ghostbusters Prime

Melkoisena pesäerona nykyisen pelisuunnittelun trendeihin Ghostbusters ei ole avoin hiekkalaatikkopeli, vaan tiukkaan suunniteltu seikkailu, joka tuo pelinä lähinnä mieleen Metroid Primen. Tiedän, että tämä kuulostaa oudolta, mutta koittakaa kestää, kun selitän.

Pohjimmiltaan Ghostbusters on yhdistelmä seikkailua, tutkimusmatkailua ja taistelua. Pelaaja vaeltaa tiimin kanssa kummituksia täynnä olevissa paikoissa etsimässä johtolankoja ja ratkomassa ongelmia, jotta tie eteenpäin aukeaa. Apuna tässä on PKE-mittari, jolla pelaaja voi paitsi jäljittää kiinnostavia esineitä ja olioita, myös skannata näitä. Skannailu paljastaa vihollisista hyödyllistä tietoa, kartuttaa Haamujengin pankkitiliä ja paljastaa kätkettyjä salaisuuksia.

Taistelua on mukana reippaasti, mutta en silti kutsuisi Ghostbustersia räiskintäpeliksi. Jälleen Metroid Primen tavoin taistelu on suhteellisen harvinaista, mutta toimivaa. Epätodennäköistä esikuvaansa mukaillen pelaajan protonipakkaukseen pultataan seikkailun aikana lisäpalikoita, joiden avulla normaali vangitsemissäde saa rinnalleen jos jonkinlaisia lisävempeleitä. Kaikille on hienot Haamujengi-tieteelliset nimet, mutta funktioltaan ne ovat lähempänä tarkkuuskivääreitä, liekinheittimiä, haulikoita ja muita perinteisiä aseita.

Ilahduttavasti kaikille aseille myös löytyy käyttöä, sillä kaikki pelin tusinat kummitukset, minipomot ja pomohirviöt vaativat omanlaisensa lähestymistavan. Kummitukset pitää esimerkiksi väsyttää lassoamalla ne elokuvista tutulla vangitsemissäteellä ja sitten painimalla ne ansaan, kun taas kimppuun juoksevat, riivatut hautakivet ammutaan palasiksi boson-kiihdyttimellä.

Mukana on myös reilusti todella haastavia ja nopeaa ajattelua vaativia tilanteita, joissa pelaajan pitää osata hyödyntää kaikkia protonipakkauksensa ominaisuuksia nopealla tempolla, jotta kummitukset taantuvat, ansat purkautuvat tai tie eteenpäin aukeaa – usein kaikki kolme yhtä aikaa. Jälleen mennään siis vahvasti Metroid Prime hengessä.

Odotuksen arvoinen

Jos Ghostbusters loistaa virallisena sarjan jatkumona, ei se pelinäkään jää paljon jälkeen huipputasosta. Grafiikka on tyyliltään prikulleen elokuvien hengen mukaista ja tekniseltä tasoltaan aivan riittävän hyvää.

Mainio ääninäyttely saa tuekseen myös loistavan soundtrackin, joka lainailee elokuvista tuttuja kappaleita ja lisää rinnalle omia, tyylille uskollisia sävellyksiään. Ja voi pojat sitä fiilistä, kun se protonipakkaus ensimmäisen kerran hurahtaa käyntiin Ray Stanzin kehuessa vieressä. Kyllä meinasi Ghostbusters-fanille tulla tippa silmään.

Joku voisi naputtaa pelin reilun tusinan tunnin mittaisesta kestosta, mutta minä en. Tarina piti alusta loppuun pihdeissään, eikä peliin mahtunut kuin pari hieman tylsempää, pakkopullalta maistuvaa osiota. Suurempi ongelma on kauniisti sanottuna rosoinen vaikeustaso.

Suurimman osan ajasta peli on vaikeammillakin vaikeustasoilla sujuvan helppoa pelattavaa. Sitten vastaan tulee yllättäen kohtaus, jossa taivaalla pörrää tusina kertalaakista haamujengiläisen kaatavaa kummitusta ja game over pyörii ruudulla pahimmillaan parin sekunnin välein ja pelaaminen pysähtyy kymmeniksi minuuteiksi. Näissä kohdissa V-käyrä kohoaa kohti kattoa.

Jos tämän kestää, palkintona on sujuva, viihdyttävä ja erinomaisesti esikuvansa tunnelman vangitseva peli. Kuten rivien välistä voi lukea, fanitan Ghostbustersia, mikä värittää väistämättä arvostelukykyäni. Parhaiten peli koliseekin varmasti samalla tavalla tunteville, joiden ei kannata missata peliä missään tapauksessa. Uskoisin kuitenkin, että pelin hyvä tunnelma, hauska huumori ja iloisesti massasta erottuva pelattavuus tehoavat myös muihin pelaajiin, jos Haamujengi ei ärsytä jo ideana.