Ghostwire: Tokyo / Arvostelut / pelaaja.fi

Ghostwire: Tokyo

2.06.2022 // Kirjoittanut: Markus Heino
0

Ghostwire: Tokyo -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden toukokuun numerossa 233. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!

Kuin aaveen nähnyt

Ghostwire: Tokyo sijoittuu yliluonnollisten voimien autioittamaan Tokioon, jonka yleensä ihmisiä kuhiseva Shibuyan kaupunginosa muuttuu henkien ja mystisten ilmiöiden kriisipesäkkeeksi. Peli on kerännyt kiinnostusta jo ennakkoon visuaalisen näyttävyytensä vuoksi ja myös siksi, että se on Microsoftin nykyisin omistaman Bethesda Softworksin teos, joka on ainakin tällä hetkellä kuitenkin PlayStation-konsoliyksinoikeus.

Mielenkiintoisesti japanilaisia kansantaruja ja uskomuksia jäljittelevä pelimaailma toimii erittäin näyttävänä taustana tapahtumille. Pelaaja ottaa ohjattavakseen Akito-nimisen miehen, joka vaikuttaisi olevan ainoa kadut autioittaneen sumun väistänyt ihminen. Ihmismassojen tilalle on ilmestynyt vierailijoita eli erilaisia henkiolentoja, jotka käyttäytyvät vihamielisesti kohdalle sattuessa. Taistelussa yliluonnollista vastaan käytetään voimia, jotka mahdollistaa Akiton kehoon tarrautunut KK-niminen henki. Sillä on omat motiivinsa heittää kapuloita tapahtumien taustalla oleviin pahojen voimien rattaisiin.

Siskonsa perässä alueelle vahingossa eksynyt Akito ja koppava henki ovat perinteinen kyttäkaksikko, joka hitsautuu yhteen tarinan edetessä. Onkin sääli, ettei tarina ei oikein tempaa mukaansa perusvarman kerrontansa vuoksi. Molemmat päähenkilöt taustoineen ovat lopulta liian tasapaksuja tapauksia fanitettaviksi. Perhekeskeisyyden ja omien traumojensa yhdistämät toverukset ammentavat dialogillaan enemmän saippuaoopperoista kuin koskettavasta tragediasta. Sama latteus pätee tarinan pääpahaankin, joka taantuu taustalta huutelevaksi ja suuruudenhulluuteen vajonneeksi, tragikoomiseksi tapaukseksi.

Suurin osa matkan varrella tavattavista onnistuneista sivuhahmoista on eläimiä tai eläinten hahmon ottaneita henkiä, joita japanilaiset kutsuvat yokai-nimellä. Kissahahmoiset yokait auttavat Akitoa kauppatarpeiden kanssa, ja eläimet ovat usein keskeisissä rooleissa myös sivutehtävissä. Astetta komeammat hahmomallit antavat tietyille hahmoille huomattavasti enemmän painoarvoa, sillä peruslaatuinen sivuhahmo tai apua pyytävä henki on kasvoton geneerinen kummajainen, jotka eivät eroa toisistaan juuri lainkaan. Syvällisiin keskusteluihin on vaikea uppoutua, kun jokainen itkuvirttä virittelevä vastaantulija näyttää viimeistelemättömältä räsynukelta.

Ghostwire: Tokyo

Shibuyan eri alueille matkatessaan pelaajan kuuluu puhdistaa mystinen sumu aktivoimalla erityisiä portteja, joita on hulppea määrä pitkin laajaa karttaa. Avoimen maailman peleistä pitävälle tilanne on tuttu. Etapit ovat selkeästi esillä, ja niiden väliin mahtuu runsaasti pikkupuuhasteltavaa, jos ei välttämättä halua sännätä pääjuonen perässä aina seuraavaan suurempaan koitokseen. Taistelussa käytettävien resurssien lisäksi Akiton ranteessa roikkuvia rukoushelyjä voi parannella, ja vihollisten pään menoksi voi käyttää erilaisia taikaesineitä, joista tehokkaimmat tainnuttavat vihamieliset henget paikalleen hetkeksi.

Taistelut ovat parhaimmillaan näyttäviä, varsinkin jos päättää satsata Akiton kasvavien kykyjen mukana tulielementin hallintaan ja kerätä liekkien viskomisen jaloon taitoon liittyvät patsaat maastosta. Vihollisten nujertamisessa tyyli on vapaa myös tuuli- ja vesielementin suhteen, eikä kykypuustoon sijoitettavista pisteistä ole pulaa. Kaikesta mahdollisesta tuntuu saavan kokemuspisteitä, jotka voi kanavoida erilaisiin mystisiin ja paranormaaleihin voimiin. Kun vihollisen osumapisteet saa hivutettua tarpeeksi alas, voi niiden ytimet repiä irti ja jatkaa seuraavan kohteen kimppuun. Iskujen torjunta on oma juttunsa, jota pitää harjoitella tiettyjä vihollisia vastaan, mutta yleisesti kannattaa ottaa vain jalat alle ja ladata tehokas hyökkäysloitsu turhan huitomisen sijaan.

Alun opettelun jälkeen keskityin tulielementin käyttöön, eikä muuta oikeastaan tarvittukaan, etenkin kun kykyarsenaalissa on runsaasti ammuksina toimivien resurssien täydennykseen keskittyviä bonuksia. Tulitaiat ovat tehokkaita yksittäisiä suuria vihollisia ja pomovastuksia vastaan, mutta ne toimivat erittäin hyvin myös pieniä ja vikkeliä vihollisryhmiä kohdatessa. Massatuhoaseena toimivan tulielementin rinnalla ensimmäisenä avautuneet tuulihyökkäykset tuntuivat kevyemmiltä mutta mahdollisesti ketterämmiltä voimankäyttömenetelmiltä, kun taas märemmät iskut jäivät hyvin vähälle käytölle.

Ghostwire: Tokyo

Ghostwire: Tokyo yrittää kevyesti vinkata jonkinlaisesti kivi–sakset–paperi-menetelmästä, jossa tietyt elementit ovat tehokkaampia tiettyjä vihollisia vastaan, mutta suurimmaksi osaksi kaikki tuntuivat tottelevan liekkejä. Hiipiminen on myös tehokas vaihtoehto, mikäli väijytyksiä jaksaa rakennella. Pelituntien karttuessa laahaava rytmi alkaa toden teolla käydä hermoille, joten pyrin raivaamaan tieni eteenpäin aina vain nopeammin.

Taistelujärjestelmässä olisi taatusti syvyyttä käyttämieni kykyjen lisäksi, enkä varmaankaan esitä sen monipuolisuudesta kovin mairittelevaa kuvaa, mutta suurin osa nyansseista on täysin turhia. Komeista efekteistä ja Akiton upeasti animoitujen käsimerkkien hienoudesta huolimatta taistelu tuntuu liian nopeasti samojen, huonolla tekoälyllä varustettujen maalitaulujen kaatamiselta. DualSensen pärinät ja tärinät tuntuvat kyllä komeasti eri iskujen mukana, mutta taisteluun itsessään olisi pitänyt satsata enemmän, sillä sitä on matkan varrella paljon.

Yleensä kevyimmästäkin taistelujärjestelmästä otetaan kaikki irti pomotaisteluissa, joita Ghostwire: Tokyokin tarjoaa kourallisen. Pelottavasti virnistelevien hahmojen ulkonäkö on miltei aina komeaa katsottavaa, mutta samat temput pätevät niihinkin kuin rivivastustajiinkin: tulipalloa päin näköä tai muuta heikkoa kohtaa niin useasti kuin tarvitaan.

Ghostwire: Tokyo

Jos tarina, tylsäksi käyvät taistelut ja eteneminen yleisesti ovat verkkaisia, yksi suuri murheenkryyni itselleni oli liikkuminen, joka korostui erityisesti nopeampia tai isompia vihollisia vastaan kamppaillessa. Tähtääminen ja kamera tuntuvat olevan aina tapahtumia jäljessä, eivätkä tietyt nopeita reaktioita vaativat temput, kuten iskujen yli loikkaaminen, tuntuneet luonnollisilta koskaan. Tervaiseen eloonsa kyllästynyt sankari tuntui vielä tappelevan ohjaustani vastaan juuri väärillä hetkillä.

Matkani Akiton seurassa oli täynnä erikokoisia turhautumisen aiheita, mutta potentiaalin haaskaaminen kummastuttaa eniten. Taistelujärjestelmä on ilmiselvästi ollut moniulotteisempi, mutta se on tyhmennetty jossain vaiheessa mahdollisimman suoraviivaiseksi. Japanilaiseen mytologiaan kyllä paneudutaan hieman syvällisemmin, jos vain jaksaa tahkota uuvuttavaksi käyviä sivujuonteita läpi uskollisesti. Alun henkimaailman pikakurssin jälkeen pelaaja jätetään hyväksymään kaikki outo, mitä ympärillä tapahtuu – ja sillä selvä.

Ghostwire: Tokyossa viihdyttää esillepano. Ne harvat hahmot, joilla on persoonallisuus tai kasvonpiirteitä, ovat komeasti toteutettuja, samoin kuin Shibuyan neonpaahteiset kadut, jylhät temppelit ja nuhjuisemmatkin nurkat. Äänimaailma ansaitsee sekin maininnan, sillä henkiolentojen kurittaminen ja tulipallojen kohina todella välittyy. Ehkä teknisen puolen onnistumisen vuoksi kaikki muu tuntuukin niin keskeneräiseltä. Näin kaunis paketti ei saisi olla näin mitäänsanomaton sisältönsä puolesta

6/10

Kehittäjä: 
Tango Gameworks
Julkaisija: 
Bethesda Softworks
Peligenre: 
Toimintaseikkailu
Julkaisualustat: 
Sony PlayStation 5, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-12
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Kauhu, Väkivalta