Jumalainen uudelleensyntymä
Kratos ei ole mukava mies. God of War -sarjan päähenkilö, puolijumala ja Zeuksen poika, raivosi kostonhimoisena tiensä läpi koko Kreikan mytologian ja lahtasi kaikki vastaantulijat, isänsä mukaan lukien. Mutta mitä tekee raivoisa sodanjumala tämän jälkeen? No muuttaa tietenkin Norjan perämetsiin ja perustaa perheen.
Uusi God of War alkaa leppoisammissa merkeissä kuin sarjan aiemmat osat. Kratos ja hänen poikansa Atreus ovat kaatamassa puita Kratoksen vaimon ja Atreuksen äidin Fayen hautaroviolle. Hänen viimeinen toivomuksensa oli, että isä ja poika sirottelevat hänen tuhkansa maankolkan korkeimmalta huipulta. Jo tarinan lähtökohta on siis aivan erilainen kuin se väkivallan kierre, joka motivoi Kratosta aiemmissa peleissä.
Miksikään hymypojaksi mies ei kuitenkaan ole muuttunut. Hän on tyly ja vähäsanainen eikä erityisesti pidä kenestäkään. Vain perhe on poikkeus. Tosin senkin osoittaminen tuntuu mahdottomalta, mikä kasvattaa jännitettä isän ja pojan välille, etenkin kun Atreus ei tiedä mitään jumalaisista sukujuuristaan. Toki Kratos haluaisi olla hyvä isä mutta ei oikein osaa. Matkan aikana isän ja pojan suhde kuitenkin syvenee, kun he oppivat ymmärtämään paremmin toisiaan – tai ainakin Atreus isäänsä.
Matka korkeimmalle huipulle on pitkä, vaarallinen ja mutkikas, ja tielle asettuu Pohjolan myyttisiä asukkeja ja jumalia. Odin poikineen eivät ole mitään veijarimaisia Marvel-elokuvien versioita vaan riidanhaluisia, paljon väkivaltaisempia ja uskollisia alkuperäisille taruille. Kuten arvata saattaa, Kratos ja Atreus eivät ole tervetulleita vieraita itsekkäiden viikinkijumalien valtakuntaan, joten ongelmiahan siitä syntyy.
Tällä kertaa Kratos ei kuitenkaan teurasta jokaista vastaantulijaa välittömästi, mistä kuuluu kiitos Atreukselle. Poika on perinyt äitinsä hyväntahtoisuuden ja auttamishalun, ja nämä luonteenpiirteet yhdistettynä lapsen uteliaisuuteen saavat hänet kiinnostumaan vastaantulijoista ja maailmasta enemmän kuin isänsä. Siksi aukeaa uudenlainen mahdollisuus tehdä myös paljon muuta kuin tappaa kaikki, kuten tavata hahmoja, jotka auttavat kaksikkoa matkalla. Atreuksen rooli onkin hyvin tärkeä ja selvä. Hänen tehtävänsä on kaivaa Kratoksesta ulos inhimillisyyttä sekä saada hahmoon ja tarinaan huomattavasti aikaisempaa enemmän syvyyttä.
Ei pidä kuitenkaan erehtyä luulemaan, että peli olisi yhtään vähemmän väkivaltainen kuin ennen. Kun tilanne niin vaatii – eli usein – Kratos repii viholliset edelleen palasiksi verisesti ja raa’asti. Aseina toimivat Leviathan-taikakirves, nyrkit ja suojana käteen ilmestyvä taikakilpi. Kirves toimii lähitaistelu- ja heittoaseena, ja se jymähtää tyydyttävästi takaisin Kratoksen käteen napin painalluksella. Huomattavasti aiempaa taktisemman ja hyvään ajoitukseen perustuvan taistelun vaikuttimena ovat selkeästi olleet Souls– ja tappelupelit.
Kevyiden ja raskaiden hyökkäysten kombottelu, torjunnat, väistöt ja kirveen heittely ovat vasta alkua. Pelin edetessä pelaaja saa käyttöönsä erilaisia amuletteja, kirveenperiä, taikakiviä ja riimuja, joista jokainen lisää taistelun monipuolisuutta erikoiskykyineen tai -liikkeineen. Etenkin Leviathanin riimut antavat Kratokselle monipuolisen arsenaalin taikahyökkäyksiä ja kokemuksen avulla kehitettävät kyvyt. Riimuja ja amuletteja vaihtelemalla jokainen pelaaja löytää taatusti omaan makuun sopivan taistelutyylin.
”Huomattavasti aiempaa taktisemman ja hyvään ajoitukseen perustuvan taistelun vaikuttimena ovat selkeästi olleet Souls- ja tappelupelit.”
Myös Atreus on läsnä taisteluissa, eikä hän ole mikään suojeltava heiveröinen nössö. Alussa hän lähinnä häiritsee vihollisia jousellaan, mutta tarinan edetessä pojasta voi kehittää tehokkaan apulaisen, joka ampuu erilaisia taikanuolia ja kutsuu henkieläimiä taisteluun. Atreus ei voi kuolla taisteluissa, joten hän ei kaipaa minkäänlaista suojelua. Häntä voi napin painalluksella käskeä ampua nuoliaan haluttuun viholliseen, joten pelimekaanisesti hän on mutkaton osa taistelujärjestelmää. Atreus on täysi vastakohta monien pelien suojeltaville ja rasittaville ”apureille”.
Tämä ei olisi God of War, jos vastaan ei tulisi massiivisia vihollisia ja pomovastustajia, mutta niitä säästellään viisaasti vahvemman vaikutelman luomiseksi. Muutoin muun muassa noitien ja epäkuolleiden viikinkien riveistä löytyy hyvää vaihtelua niin kykyjen kuin koonkin suhteen. Jokainen vihollistyyppi vaatii omat kikkansa, ja peli pitää pelaajan varpaillaan lisäämällä vastustajien erikoisominaisuuksia ja kykyjä pitkin peliä. Kovemmilla vaikeustasoilla peli on ehtaa Soulsia.
Matkan aikana kerätään ja etsitään monenlaisia rakennusaineita. Pelaajan apuna on kaksi varsin persoonallista kääpiöseppää, jotka tekevät ja parantelevat Kratoksen ja Atreuksen varusteita. Rakentelusysteemi on yllättävän monipuolinen ja vetää helposti vertoja monille varsinaisille roolipeleille. Varusteiden parantelu vaikuttaa ratkaisevasti Kratoksen ja Atreuksen ominaisuuksiin, kykyihin ja ulkoasuun, joten mitään päälle liimattua puuhaa se ei ole.
Pelkästä jatkuvasta taistelustakaan ei ole kyse, sillä aiempien pelien tavoin mukana on runsaasti Uncharted-henkisiä pulmia, joiden ratkaisussa tarvitaan usein Leviathanin heittelemistä ja kykyä jäädyttää osumakohta paikalleen. Nämä kevyttä pohdintaa vaativat kohdat tarjoavat hyvää vastapainoa taisteluille ja antavat aina myös mahdollisuuden nauttia pelin komeista ja yksityiskohtaisista ympäristöistä.
Kyseessä ei ole avoimen maailman peli, mutta mistään putkijuoksusta ei silti ole kyse. Tietyn pisteen jälkeen pelimaailma avautuu pelaajan vapaasti vaelleltavaksi ja tutkittavaksi, joskin moniin paikkoihin pääsee vasta, kun löytää tarvittavat esineet tai saa tietyn erikoiskyvyn käyttöönsä. Myös maailman muuttuminen tarinan edetessä avaa lisää tutkimismahdollisuuksia vanhoihinkin paikkoihin Zeldan ja Metroidin hengessä. Erilaisia sivutehtäviä ja salaisuuksia löytyy vaikka millä mitalla. Jopa aarteiden etsiminen kannattaa, sillä ne antavat usein rakennusaineita erikoisempiin varustesetteihin. Tärkeintä on kuitenkin se, että pelimaailmaa haluaa oikeasti tutkia. Mikään ei tunnu työltä, vaan kaikki on suurta seikkailua.
Visuaalisesti uusi God of War on tämän sukupolven parhaimmistoa. Kyse ei ole pelkästään grafiikasta ja animaatiosta vaan myös ympäristöjen ja hahmojen suunnittelusta. Ulkoasu maalaa värikylläisiä maisemia, joissa riittää yksityiskohtia ja jylhyyttä. Tällä kaikella on kuitenkin hintansa, ja jopa PS4 Pron tuuletin huutaa hoosiannaa pelatessa. Jos haluaa vielä tasaisen ruudunpäivityksen, kannattaa pitää peli Prollakin suorituskykytilassa.
On vaikea löytää God of Warista mitään oikeaa valittamisen aihetta. Sen alku tuntuu valheellisen hitaalta, mutta se johtuu siitä, että peli on alusta loppuun lähes mestarillisesti rytmitetty. Jotain uutta avautuu pelaajalle tasaiseen tahtiin, eikä tarina junnaa missään vaiheessa paikallaan. Silti pelkällä tarinalla riittää pituutta lähes 30 tunniksi, ja jos haluaa löytää ja voittaa kaiken, saa pelin parissa viettää aikaa melkein 50 tuntia. Uusi God of War on heittämällä paras PlayStation 4 -peli tällä hetkellä, eikä kenenkään sarjan tai toimintapelien ystävän kannata jättää sitä väliin.
Ja mikä hienointa, on upeaa päästä seuraamaan, miten eläköityneestä Kratoksesta herää taas taistelun ja sodan jumala, joka niittää vihollisia kumoon hirvittävällä raivolla. Sodan jumala on syntynyt uudelleen.