Godfather / Arvostelut / pelaaja.fi

Godfather

21.04.2006 // Kirjoittanut: Riot
41

Suurena rikoselokuvien ja mafiameiningin ystävänä olen katsonut Mafiaveljet-elokuvan kymmeniä kertoja. Osaan siteerata sitä melkeinpä yhtä hyvin kuin Pulp Fictionia. Häpeän myöntää, että näin vasta äskettäin Kummisetä-trilogian ensimmäistä kertaa. Olen enemmän Martin Scorsesen kuin Kummisedät ohjanneen Francis Ford Coppolan koulukunnan miehiä. Kummisetä-elokuvat osoittautuivat kuitenkin maineensa veroisiksi kokemuksiksi. En kuitenkaan ollut kovin vakuuttunut siitä, kuinka lähdemateriaali siirtyisi videopeliksi. Laajan hahmogalleriansa avulla Kummisetä-elokuva toimii enemmän dramaturgian kuin toiminnan ehdoilla. Videopeleissä pystytään ani harvoin uskottavaan draamaan, eikä peli tässä suhteessa yllätä. Tarinankerronnallinen anti ei todellakaan ole Coppolan ja Mario Puzon töitten tasoa, mutta pelikokemuksena lopputulos on toimiva.

Godfather on Electronic Artsin ensimmäinen K-18-peli ja samalla sen askel Grand Theft Autojen maailmaan. Godfather tarjoaa sen muodikkaan ison avoimen pelimaailman, jossa pelaajalla on paljon näennäistä vapautta ja tehtäviä voi pelata, kun mieli tekee.

Ensimmäiset pari tuntia pelin parissa ovat tylsiä. Tuntuu siltä, ettei 1940-luvun New Yorkissa ole tarpeeksi tekemistä, eivätkä sen harvat kaduntallaajat luo tunnetta suurkaupungista. Pari tuntia ehtii vierähtää, kunnes joutuu kummisedän pauloihin. Sen jälkeen on vaikea luopua peliohjaimesta.

Kosto on suloinen

Pelin aloittavassa kohtauksessa päähahmon isä tapetaan nuorukaisen silmien edessä. Tämän jälkeen luodaan oma hahmo. Hahmoeditori on monipuolinen, ja esimerkiksi kasvoja voi muokata aina ihon laatua ja luomia myöten. Sitten siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin ja nyrkkitappeluun keskelle tulimerta. Siipiinsä saanut pelaaja pääsee Corleonen perheen huostaan, ja sen jälkeen urakehitys on selvä: la familian eli perheen eteen tehdään mitä vain. Ura vie tsupparista sisäpiirin mieheksi aina Don Corleonen (Marlon Brando) alaiseksi ja consiglieriksi eli perheen luotetuksi neuvonantajaksi.

Pelaajan hahmon tarina nivoutuu Kummisetä-elokuvan tapahtumiin. Pelaajan roolia voidaan kuvailla siksi sisäpiirin mieheksi, joka hoitaa likaiset hommat, joista elokuvassa puhutaan vain ohimennen tai näytetään vähän. Luca Brasi avustaa uran alkutaipaleella, ja myöhemmin todistetaan aitiopaikalta tämän murhaa, kuten myös Sonny Corleonen kovaa kohtaloa tietullissa. Ja kuka auttoikaan raahaamaan hevosen pään Jack Woltzin sänkyyn… Tiet risteävät Tom Hagenin, Sonny, Lucan ja monien muiden elokuvasta tuttujen hahmojen kanssa, mutta silmiin pistää pahasti se, ettei Michael Corleone näytä tai kuulosta Al Pacinolta, koska tämä kieltäytyi yhteistyöstä pelintekijöiden kanssa.

Tiedäthän, bada bing, bada bum…

Godfatherin pelimaailmassa on yllättävän paljon syvyyttä. Se ei käy ilmi ensimmäisen parin tunnin pelaamisen aikana, jolloin suunnitteluvirheet tekevät parhaansa lopettaakseen pelaajan mielenkiinnon. Kokonaisuutena peliympäristö on suunniteltu huomattavasti paremmin osaksi pelimekaniikkaa kuin esimerkiksi Grand Theft Auto: San Andreaksessa. Jälkimmäisen pelimaailmassa on enemmän ylimääräistä tekemistä, mutta vain sen tarinatehtävät vaikuttavat ratkaisevasti tapahtumien kulkuun ja vievät niitä eteenpäin. Kiinteistöjen ostamisella ja kunnioituksen keräämisellä ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Tällä saralla Godfatherin tekijät ovat tehneet edistysaskelia. Tarinatehtävien läpäiseminen on vain yksi osa matkasta huipulle, ja kaupungin tutkiminen on tärkeätä.

Tarinatehtävät toimivat kuin tutoriaaleina. Ne läpäistyään tietää tarkalleen, kuinka ja miten kaupunki otetaan haltuun. Peliympäristö koostuu viidestä New Yorkin kaupunginosasta, joista jokainen on yhden mafiaperheen hallinnassa. Jokainen perhe omistaa useita kaupungin sadoista liiketoimista. Näitä ovat kaupat, ravintolat, yökerhot ja hotellit.

Tavoite on nousta perheen sisäisen arvojärjestyksen ohella doniksi, joka hallitsee kaikkia New Yorkin mafiaperheitä. Se kirjaimellisesti edellyttää kaupungin hallitsemista. Jokaisen kaupungista löytyvän liiketoimintaa harrastavan yksikön on oltava pelaajan hallinnassa, mikäli haluaa olla New Yorkin ”capo di tutti capi”. Corleonen perheen consiglieriksi pääseminen ei vielä tarkoita, että peli olisi ohi – tuolloin ollaan vasta puolessa välissä. Tarinatehtäviä ei itse asiassa ole kovin paljon, eikä niiden läpäisemisessäkään kulu kauaa.

Tunnenko teidät?

Henkilöt, joille voi puhua, tunnistaa pään päällä roikkuvasta sätkynukkekuvakkeesta. Tällaisen henkilön voi yrittää suostutella maksamaan Corleonen perheelle suojelurahaa, josta pelaajakin saa osansa. Jos omistaja ei heti suostu, häntä voi taivutella nyrkeillä tai romuttamalla tämän liiketilan esineitä tai henkilökuntaa. Tällainen suostuttelu saa kauppiaan yleensä yhteistyökykyiseksi. Jos menee suostuttelussaan liian pitkälle, voi henkilö järkkyä niin pahasti, ettei kykene minkäänlaiseen yhteistyöhön. Jos putiikki, jossa pelaaja asioi, sijaitsee kilpailevan mafiaperheen alueella, niin liian aggressiivinen käyttäytyminen herättää kaduilla olevien mafiasotilaiden huomion, ja he yrittävät tappaa pelaajan. Jos alkaa lahdata siviilejäkin, niin pian mafiosojen lisäksi perässä on virkavalta, jonka intoa voi vähentää maksamalla piirin poliisipäällikölle lahjuksia. Vaikeasti löydettävät FBI-agentit lahjomalla puolestaan vähennetään toisten mafiaperheiden väkivaltaisia toimia pelaajaa kohtaan, ja agentit katsovat toisaalle pelaajan ryöstäessä esimerkiksi pankin. Kunhan vain lahjukset ovat sopivia.

Kaupat ovat usein kulisseja. Kukkakaupan takaovi voi esimerkiksi johtaa laittomaan viinantrokausoperaatioon, ilotaloon tai yökerhoon. Nämä otetaan lähes aina haltuun asevoimin ja lopuksi pakottamalla operaation aivot näkemään päivänvalo sen suhteen, kenen kanssa yhteistyötä kannattaisi tehdä. Tällaisista suorituksista saadaan kunniaa, joka puolestaan tuo kehityspisteitä, joita sijoitetaan hahmon ominaisuuksien kohentamiseen. Näitä ominaisuuksia ovat esimerkiksi ampuminen, suostuttelu, nopeus ja kestävyys. Mitä parempaan verbaaliseen taivutteluun pystyy, sitä vähemmän täytyy käyttää nyrkkejä ja aseita. Mitä enemmän tienaa rahaa, sitä enemmän tulee kunnioitusta ja sitä nopeammin voi edistää hahmonsa kykyjä. Jos on taitava pelaaja, niin keskinkertaisellakin hahmolla voi edetä loppuun asti. Vaikeampaa se tietenkin on.

Liiketilojen lisäksi jokaisessa kaupunginosassa on myös hubeja, eli rahtikeskuksia, joiden kautta laiton tavara liikkuu. Näiden lisäksi on vielä ns. compoundeja eli toisten mafiaperheiden varastoja. Niiden valtaaminen aiheuttaa jo mittavia menetyksiä toisille perheille ja nostaa reippaasti pelaajaan kunnioitusta ja tietenkin rahavirtaa.

Liiketoimien ja compoundien kaappaamisen hauskuus laskee niiden samankaltaisuuden ja ailahtelevan vaikeusasteen takia. Homma on pidemmän päälle aina samalla kaavalla toteutettua. Lisäksi on omituista, että vaikka pelaaja olisi jo ns. made man, hänen on edelleen Rambo-tyyliin vyörytettävä kilpailevan perheen päämaja ilman minkäänlaisia apuvoimia. Luulisi, että halukkaita alaisia löytyisi, kun vain iskisi vähän pätäkkää pöytään. Capiche?

Godfatherin New York on hieno symbioosi, jossa pelaajan vaikutusvalta ulottuu kirjaimellisesti lähes joka kadulle. Pelin onnistunein osa-alue on se, kuinka jokainen liiketoimi, virkavalta ja mafiaperheet liittyvät toisiinsa.

Hyvä veto ovat viisi ”superasetta”, jotka maksavat maltaita. Nämä supertehokkaat aseet ovat suuri apu tehtävien suorittamisessa, mutta niiden eteen on tehtävä todella paljon töitä, koska niiden hinnat liikkuvat useissa sadoissa tuhansissa. Tämäkin tukee sitä, että pelaajan kannattaa tarinatehtävien rinnalla keskittyä kaupungin liiketoimien valtaamiseen kassavirtaansa kasvattaakseen. Toki rahaa voi käydä pöllimässä brittityyliin ryöstämällä yhden pelin muutamasta pankista. Tämä on varsin hauskaa puuhaa, jossa ensin pitää päästä pankin kellariholviin, joka räjäytetään dynamiitilla. Sitten on vielä selvittävä saaliinsa kanssa takaisin turvapaikkaan kytät kintereillään.

Näitä turvapaikkoja on kaupungissa useita kymmeniä, ja niissä pelaaja voi tallentaa ja myös aseistaa itsensä. Kaupungin liiketilojen uumenissa on myös 150 kassakaappia, jotka nekin voi putsata rahan toivossa.

Enkö ole nähnyt tämän joskus aikaisemminkin?

Ohjaus toimii joillakin osa-alueilla hyvin ja toisilla taas heikommin. Hahmojen kurittaminen käsin toimii oivallisesti, ja lähitaistelusysteemi on parhaimmillaan erinomainen. Asetaisteluissa voi puolestaan käyttää joko automaattista lukitusta tai manuaalista tähtäystä. Jälkimmäinen ratkaisu toimii liian hitaasti, mutta automaattinen lukitus ei sekään toimi tarpeeksi nopeasti tiukan paikan tullen. Liian usein pelaaja saa hauleja kroppaansa viholliselta, johon ei ehdi reagoida, kunnes on jo myöhäistä. Se on raivostuttavaa.

Pelaamista on helpotettu antamalla pelaajan säilyttää kuoltuaankin kaikki aseensa. Tällä tavalla tehtävien yrittäminen uudelleen käy nopeasti, ja välitallennuspisteitä on kesken tehtävienkin. Tehtävää suorittaessaan ei kuitenkaan voi käydä parantamassa hahmoaan sairaalassa, eikä tarjolla ole esimerkiksi minkäänlaisia luotiliivejä. Sellaiset olisivat olleet tarpeen, aikakaudesta viis. Aseiden vaihtaminen ristiohjaimella on taas luvattoman kömpelöä. Autosta noustuaan pelaajalla ei ole asetta esillä. Mikäli karkeloihin saapuu ajoneuvolla, tiukoissa paikoissa ehtii saada aikamoisen lyijymyrkytyksen, ennen kuin Corleonen kokelas ehtii aseistaa itsensä. Suojan käyttäminen toimii silti paremmin kuin yhdessäkään toisessa tämän genren pelissä.

Graafinen toteutus on parhaimmillaankin keskinkertaista. Sisätiloja on käytännössä vain tusina erilaista, joten jokainen kauppa, ravintola, takahuone ja compound näyttävät samoilta. Ratkaisu on sisätilojen suuren määrän takia ymmärrettävä. Ympäristöjen kuvitus on karua, eikä omassa hahmossakaan ole kehumista muuten kuin kasvonpiirteiden osalta. Etenkin välianimaatioissa hahmojen kasvot on mallinnettu upeasti, mutta kontrasti kasvojen ja alkeellisesti kuvitettujen taustojen välillä on tällöin silmiinpistävän suuri. PS2-versio on rumin, mutta Xbox-versiokaan ei ole merkittävästi paremman näköinen.

Godfatherissa on monia samoja rasittavia virheitä kuin muissa samankaltaisissa peleissä, mutta valtaosan ajasta pelaaminen soljuu hyvin ja viihdyttää. Monet suunnitteluratkaisuista ovat hyviä ja tervetulleita parannuksia genreen. Ja on kieltämättä hienoa saada ohjeistusta ja hyväksyntää itse Don Corleonelta. Kummisedän kaltaisen elokuvan tuominen peliksi on haaste, ja voidaan olla monta mieltä siitä, kannattiko se tehdä GTA-tyyliin. Kuvitelkaa, kuinka hyvin Sopranos soveltuisi GTA-peliksi? Ei erityisen hyvin, mutta Kummisetä-pelin suhteen ei Coppolan suinkaan tarvitse olla häpeissään.

7/10

Kommentit

Käyttäjän jonik kuva
jonik

Hyvä ja näyttävä peli

Käyttäjän Cygnet kuva
Cygnet

GTA kopio, joka ei pärjää esikuvalleen

Käyttäjän VideoGamer kuva
VideoGamer

Jälleen yksi täydellisimmistä lisenssipeleistä

Käyttäjän Santos kuva
Santos

Nyrkkitappelu toimii kuin unelma

Käyttäjän psman kuva
psman
Käyttäjän madKORfan kuva
madKORfan

Juoni surkea, mutta ale-laarista hyvä ostos.

Käyttäjän kon_kari kuva
kon_kari

Yksinkertaisesti aika hyvä =)

Käyttäjän Big Boss kuva
Big Boss

No joo...

Käyttäjän oskarit kuva
oskarit
Käyttäjän tetsuo kuva
tetsuo

Kelpo ale-peli. Hienot ltd edition kannet

Nostoja