Strategian 50 sävyä
Ei ole elämä pelkkää suklaata Beta-avaruusmuukalaisille. Maanviljely keskeytyy ikävästi, kun planeetalle saapuu tähtiportista kaksi pahinta vierasta valloittajaa: kaiken ahmiva nanomönjä – ja mikä pahempaa – ihmiset. Mutta otetaanpa seuraavaksi historianluento.
Olipa kerran kauan sitten pelejä, joissa kerättiin raaka-aineita, rakennettiin tukikohta ja haudattiin viholliset tankkivyöryn alle. RTS, real-time strategy, tosiaikastrategia, naksuttelut – rakkaalla genrellä oli monta nimeä. Toisten mielestä se kukoistaa vielä Starcraftissa, mutta en usko olevani ainoa Dune II– ja Command & Conquer -peleillä kasvatettu, jonka mielestä se on illuusiota.
Tosiaikasodalla on nimittäin kaksi tasoa, mikro ja makro. Starcraft on sähköurheilun huumassaan vienyt naksusodat suuntaan, jossa tärkeää on se, kuinka monta kertaa hiirtä voi painaa sekunnissa yksiköiden liikkeiden hienosäätämisen ja erikoiskykyjen tähtäämisen nimessä. Tämä mikro on kaukana sodanjohtamisesta, sillä tuskin Napoleonkaan kävi henkilökohtaisesti vetämässä joka sotilaansa liipaisimesta. Toinen ääripää eli makro huipentui Supreme Commander -pelissä, jossa voitto oli logistiikan hallintaa: pelaaja ohjasi tehdaskompleksit tuottamaan yksikkövirtoja, jotka lappasivat vihollisia vastaan kuin meren aallot.
Nyt päästään siihen, miksi Grey Goo on tervetullut tulokas. Command & Conquer -tekijöiden eli Westwoodin perintöä jatkava Petroglyph on tehnyt vanhanajan pelin, jossa mikro ja makro ovat vanhanaikaisesti tasapainossa. Yksiköiden aktivoitavia erikoiskykyjä ei ole, ja pelaajan on sekä hallittava yksiköiden liikutus että uuden sotakoneiston jatkuva tuotanto.
Kolme kertaa viiden tehtävän mittainen tarinapeli tarjoaa perinteiseen tapaa sotimista jokaisen eri osapuolen näkökulmasta. Tarinaa kerrotaan tyylikkäillä, mutta etäisiksi jäävillä videopätkillä, ja edes alussa on turha odottaa pehmeää laskua. Vaikka tekijöiden luulisi haluavan houkutella lajityypin pariin uusia pelaajia, Grey Goo on legendaarisia edeltäjiään armottomampi tapaus. Vihollisen tekoäly on kettumaisen aggressiivinen, ja joukkoja alkaa vyöryä omaan tukikohtaan loputtomana virtana pari minuuttia aloituksen jälkeen. Opetusosion sijaan kaikki sisäistetään ”Siperia opettaa” -menetelmällä, ja normaali vaikeustaso on kuin tavallisen pelin Hard.
Hyvässä RTS-pelissä osapuolet erottuvat toisistaan selkeästi, ja tässä peli kompuroi hieman. Sympaattiset Beta-muukalaiset ovat hyvä aloitusrotu, jonka traktorimaiset mechat vaihtavat sujuvasti hyökkäystilasta siilipuolustukseen hyppäämällä tornivallien suojaan ja tukikohdat koostuvat erillisistä ”keskuksista”, joiden ympärille kasautuu kaksi tai neljä muuta rakennusta. Ihmisten superkehittyneet robottikoneet ovat puolustavampia, ja rakennukset on linkitettävä yhteen voimalinjoilla. Niiden futuristinen kromityyli ei kuitenkaan juuri kerro, mitä yksiköt tekevät, ja niitä on ärsyttävän vaikea erottaa toisistaan.
Pelin tähti on itse harmaa mönjä eli nanokoneista koostuva limamassa. Sen tukikohdat eli liikkuvat äitimassat ovat vahvoja aseita, jotka hilautuvat resurssikenttien päälle ja monistavat itseään. Massasta voi sitten irrottaa kaikenlaisia erikoistuneita yksiköitä, joita voi myös käyttää superlimojen ruokana. Tässä on jo aivan uutta ja erityistä pelattavuutta, mutta tuntuu, ettei kuolevainen ihminen ehdi hallita limojen kaikkia kykyjä. Niinpä mönjällä pelaaminen vetoaa varmasti juuri starcraftmaista mikronaksuttelua rakastaviin kykypelaajiin.
Grey Goota tuskin muistellaan lajityyppinsä klassikkona, mutta se on lähes joka alueellaan varmaotteisesti tehty sotapeli. Command & Conquer -faneille siinä on erityisherkkuna Frank Klepackin säveltämää musiikkia, jossa yhdistyvät hänelle tuttuun tapaan rockin ja elektronisen musiikin ainekset. Kun ääniraita jyrää eikä pimputtele, on komentajana hyvä olla.
7/10
Haastava ja tasaisen laadukas tosiaikasota muistuttaa, miksi lajityyppi oli aikoinaan todella tärkeä.
Janne Pyykkönen