Guitar Hero 2

Jos porukassa haluaa ottaa mittaa kavereista, niin vastakkain pelaaminen on se juttu. Jos pelaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, biisin soittaminen yhdessä on varmasti todella kaivattu ominaisuus.

27.3.2013 09:06

Ruudulla vilistää nuotteja ja pelaaja miettii hädissään, ettei pysty soittamaan kappaletta vaaditulla tavalla. Sitten tulee maaginen hetki: kädet ryhtyvät elämään omaa elämäänsä ja sormet liukuvan pitkin kitaran kaulaa naputtaen tarvittavat soinnut. Mitä ihmettä tapahtui? Kun sormet liikkuvat ajatustakin nopeammin kuin Eddie Van Halenilla 20 vuotta sitten, Guitar Heron hienous on käsin kosketeltavissa. Tietenkin sen jälkeen soitto menee poskelleen, sillä kun ihailee omaa suoritustaan, niin rytmi menee viimeistään sekaisin. Ja ei kun uusiksi.

Niin, mutta mistä oikein on kyse?

Guitar Hero oli Yhdysvalloissa viime vuoden paras peli, Euroopassa taas tähän asti vuoden paras peli. Musiikkipeleihin erikoistunut amerikkalainen Harmonix älysi vaihtaa Amplitude– ja Frequency-peliensä elektronisen musiikin rokkiin ja vaihtaa peliohjaimeksi mahtavan muovisen kitaran. Guitar Hero sisälsi tukun mainioita rokkibiisejä, joita soitettiin kitaraohjaimella hyödyntäen viittä kaulanappia ja rämpytintä, jolla soinnut käynnistettiin. Guitar Herosta tuli huikea ilmiö. Pelin julkaisi piskuinen RedOctane, jonka Activision on nyttemmin ostanut. Pitkää uraa tahkonnut Harmonix sai sekin ansaitsemansa palkinnon Music Televisionin ostaessa ryhmän noin 150 miljoonalla dollarilla. Kaupallistuminen ei näy jatko-osassa kuin positiivisesti.

Nupit yhteentoista!

Guitar Hero oli täyden kympin arvoinen peli. Jatko-osalta ei juuri muuta toivonut kuin hyvän valikoiman uusia biisejä. Tässä suhteessa on mahdoton suorittaa täydellinen onnistuminen. Iron Maidenin ja Metallican kaltaisten bändien tuotannon puuttuminen kitarointipelistä on hirvittävä vääryys, mutta yrittämisen puutteesta se ei johdu. Tekijät eivät yksinkertaisesti saaneet oikeuksia sisällyttää peliinsä biisejä näiltä bändeiltä. On kuitenkin ihailtava Harmonixin ja RedOctanen pelisilmää, tai tässä tapauksessa -korvaa. Guitar Hero 2:n 40 lisensoitua biisiä käsittävä setti sisältää oivallisen läpileikkauksen vanhaa ja uutta. Moni kappale ei heti sano mitään, mutta kappaleita soittaessa ymmärtää, miksi ne ovat mukana. Lähes jokainen biisi sisältää hienoja osuuksia, joita on nautinto soittaa. Monipuolisuus tuntuu etenkin sellaisissa kappaleissa kuin Guns N’ Rosesin Welcome to the Jungle, Aerosmithin Last Child ja Rushin YYZ, joissa on selkeät rytmi-, soolokitara- ja basso-osuudet. Tämä on siksi tärkeää, että jatko-osan paras ominaisuus on yhteispelaaminen, joka nostaa rankasti Guitar Hero 2:n osakkeita. Yhteispelitilassa yksi pelaaja kitaroi rytmiosuudet ja toinen joko bassokuviot tai soolokitaraa. Tarkoitus on soittaa mahdollisimman taidokkaasti. Yhteispelitilassa ei tietenkään kilpailla, vaan haetaan huippusuoritusta ja -pisteitä yhdessä. Kumpikin pelaaja voi pelata eri vaikeustasolla toisen valinnasta riippumatta. Jos porukassa haluaa ottaa mittaa kavereista, niin vastakkain pelaaminen on se juttu. Jos pelaa kaksistaan tyttö- tai poikaystävän kanssa, biisien soittaminen yhdessä on varmasti huomattavasti hauskempaa, koska kyseessä ei ole kilpailutilanne. Yhteispelitila on fantastinen ominaisuus. On vaikea selittää, miten hienolta tuntuu esimerkiksi itse soittaa rytmiosuuksia ja katsella, kun kaveri tykittää vieressä ilmiliekeissä sooloa tai bassokuviota patsastellen ja hymyillen. Siinähän voi vielä laittaa selät vastakkain ja jammata oikein kunnolla. Se on vain siistiä. Vastakkain pelatessa voi pelata uutta Pro Face-off -tilaa, jossa molemmat pelaajat soittavat tismalleen samat nuotit, eivätkä biisin eri osuuksia, kuten aikaisemmin. Tällä tavalla voi rehdisti vertailla, kuka onkaan porukan paras kitaristi. Yksinpelattavan uratilan lähes ainoa muutos on se, että yhdellä keikkapaikalla pitää soittaa neljän sijasta kolme biisiä edetäkseen seuraavaan keikkapaikkaan. Nerokkaasti kolmannen onnistuneesti soitetun biisin jälkeen tarjotaan tällä kertaa mahdollisuutta encoreen!

Kuulostaa äärettömän hyvältä

Yksi merkittävä ero on kuultavissa heti ensimmäistä biisiä soitettaessa: biisien soittaminen tuntuu paljon aiempaa enemmän soittamiselta, sillä kappaleilla ja kitaran nappien painelemisella on parempi yhteys. Muutos tuntuu pieneltä, mutta se on hyvin tärkeä edistysaskel. Soittamisesta saa myös enemmän palautetta. Biisin loputtua voi selata, kuinka hyvin soitti eri osuudet, ja millä prosenttimäärällä osui nuotteihin esimerkiksi toisen soolon tai toisen kertosäkeen aikana. Edellinen peli oli esimerkki käyttäjäystävällisyydestä, mutta jatko-osa tarjoaa todella tervetulleen treenitilan. Jokaista biisiä ja jopa niiden yksittäisiä osia voi harjoitella. Biisejä voi hidastaa, mikä auttaa vaikeampien soolojen opettelemista. Harjoitustila on esimerkillisen hyvin toteutettu, kuten myös yksinkertainen tutoriaali.

Rokkimeininki

Harmonix on kyennyt pitämään yllä pelin välittömän rokkimeiningin. Tekijät eivät ole lähteneet hölmöilemään, vaan presentaatio ja ulkoasu ovat samantyyliset kuin edeltäjässäkin. Kaikessa kuitenkin näkyy hiotumpi ja itsevarmempi ote. Laajakuvaakin tuetaan esimerkillisesti. Latausruuduissa ja myös uratilassa piisaa huumoria. Uratilan viimeinen keikka huipentuu jättibileisiin Englannin Stonehengessä ufojen kera. Biisivalikoima on hyvä, vaikka sitä niin mielellään kepittäisikin Metallicaa, Iron Maidenia ja sitäsunlempibiisiä, niin kuten tuli jo todettua, valikoima on pelattavuuden kannalta onnistunut. 40 lisensoidun kappaleen lisäksi tarjotaan 20 bonuskappaletta tekijäryhmän bändeiltä ja vähemmän tunnetuilta nimiltä. Todellista pelisilmää osoittaa esimerkiksi eksentrisen Bucketheadin peliin varta vasten säveltämän Jordan-biisin saaminen mukaan. Kitaravirtuoosihan esiintyy Kentucky Fried Chicken -pahvilaatikko päässään ja soitti parin vuoden ajan Guns N’ Rosesissa. Miehen säveltämä kappale on huikea osoitus hänen teknisestä taituruudestaan. Tämä peli tuo omalla tavallaan esille niin kitaramusiikin historiaa, hölmöyttä kuin nykyisyyttäkin. Valtaosa cover-kappaleista on erinomaisesti soitettu ja todella lähellä alkuperäisiä versioitaan. Alice in Chainsin Them Bones on lähes ainoa, joka kuulostaa monissa paikoin kovin erilaiselta kuin alkuperäinen. Mutta kun kitarapeli sisältää biisin legendaariselta Spinal Tapilta, niin tarvitseeko muuta sanoa?

Kitaraguru cover-versioiden takana

Guitar Hero 2:n 40 lisensoitua biisiä ovat kaikki cover-kappaleita. Kitaraa niissä vinguttaa virtuoosi nimeltään Marcus Henderson, joka oli aikaisemmin kitaristina Drist-bändissä. Cover-versioiden takana on Wave Group -ryhmä, joka haalii jokaista biisiä varten siihen parhaiten sopivat soittajat ja tietenkin sen vaikeimman, eli laulajan.

Edesmenneet starat

Gangstarapilla ja grungella tai rockmusiikilla on paljon yhteistä. Kuolema ja väkivalta ovat yleisiä teemoja molemmissa piireissä, mutta siinä missä gangstarapissa kuoleminen halutaan usein jättää taakse, rokissa sitä tunnutaan haluavan. Guitar Hero 2 sisältää Nirvanan Heart-shaped Box– ja Alice in Chainsin Them Bones -kappaleet. Molemmissa tapauksissa bändien karismaattiset laulajat riistivät oman henkensä, Nirvanan Kurt Cobain haulikolla ja Alice in Chainsin Layne Staley huumeiden yliannostuksella. Molemmat kappaleet ovat synkkiä ja ahdistavia, mutta myös esimerkkejä siitä, kuinka vahvan vaikutuksen musiikki ja sanoitukset voivat tehdä. Etenkin kun tietää, minkälaisessa mielentilassa ne ovat kirjoitettu.

Thomaksen toiveet Guitar Hero 3:een

Iron Maiden – The Trooper – The Loneliness of The Long Distance Runner – Wasted Years Metallica – Orion – One – Enter Sandman – Sad but True Guns N’ Roses – Welcome to the Jungle – It’s so Easy – Right Next Door to Hell Gin Blossoms – Hey Jealousy Goo Goo Dolls – Iris

9/10
PeligenretMusiikki
Pegi-ikärajatK-12
Pegi-merkinnätKiroilu
Lisää luettavaa