Guitar Hero: Aerosmith

Pelimekaniikaltaan ja ylöspanoltaan Guitar Hero: Aerosmith on hyvin tuttu, ja varsinaisesti rohkean vedon pelistä tekeekin ainoastaan valinta yhtyeeksi, jonka varaan se on kokonaan rakennettu

14.9.2011 22:18

Musiikkipelit alkavat saavuttaa varsin kriittisen pisteen. Suosittuja nimikkeitä löytyy jo useita rinnakkain, jatko-osat lupaavat useimmiten vain uusilla biisilistoilla päivitettyä tuttua menoa ja erityisesti kitarapelien sydänverenä toimivia klassikkoriffejäkin on jo ryöstöviljelty varsinaisella antaumuksella. Rock Bandin vastaus kiristyvään kilpailuun on muun muassa oikeudet kaikkien esitettyjen kappaleiden master-nauhoituksiin ja lähes 15 vuotta odotetun Guns N’ Rosesin levyn Chinese Democracy biisi The Shackler’s Revenge. Guitar Hero puolestaan vastaa haasteeseen uusilla soittimilla, Metallican uudella kokonaisella levyllä – ja yhden yhtyeen varaan ripustetuilla peleillä.

Guitar Hero: Aerosmith on ensimmäinen, mitä ilmeisimmin vielä monen täysin samankaltaisen julkaisun rivissä. Perusteiltaan se luottaa täysin kitarasankarien elkeille perustuvan pelisarjan kolmannen osan, Legends of Rockin, kikkoihin ja aina mielipiteitä rankasti jakaneeseen kaksintaistelu-pelitilaan asti. Ainoana varsinaisena erona edelliseen onkin keskittyminen lähinnä yhden yhtyeen tuotantoon, jota seurataan näennäisesti aina autotallissa tapahtuvasta fiilistelystä ensimmäisille jättikeikoille asti. Tuttuun sarjakuvamaiseen tapaan tyylitelty vokalisti Steven Tyler johtaa bändinsä keikasta toiseen, kun pelaaja pyrkii täyttämään Aerosmithin kuuluisan kitaristin Joe Perryn suuret saappaat.

Aerosmith-peli koostuu kaiken kaikkiaan 41 biisistä, joten niiden joukkoon mahtuu varmasti jokaisen suosikkeja ja pahimpia inhokkeja. Hienona vetona pelintekijöiltä on erikseen mainittava se, että kyse ei ole ainoastaan tunnetuimpien hittien kavalkadista. Kappaleet on selkeästi valittu sen perusteella, onko niitä mukava soittaa – ja tässä on varmasti kuunneltu yhtyeen omaa mielipidettä. Totta kai mukana ovat esimerkiksi Sweet Emotion, Love in the Elevator, Dream On ja Run-DMC:n kanssa tehty Walk This Way, mutta näiden lisäksi pelaaja pääsee kokeilemaan Back in the Saddlen, Toys in the Atticin ja Train Kept A-Rollinin kaltaisten 1970-luvun kappaleiden soittamista. Guitar Hero: Aerosmith ei kuitenkaan koostu yksin nimikkoyhtyeen kappaleista, vaan mukaan on otettu myös muita, Aerosmithin omaan menneisyyteen tavalla tai toisella liittyviä biisejä.

Fanita tai inhoa

Pelimekaniikaltaan ja ylöspanoltaan Guitar Hero: Aerosmith on hyvin tuttu, ja varsinaisesti rohkean vedon pelistä tekeekin ainoastaan valinta yhtyeeksi, jonka varaan se on kokonaan rakennettu. Aerosmith kun on vähintään oman ja koko ystäväpiirini kokemuksesta mitä otollisin nimi nostamaan suuria tunteita sekä puolesta että vastaan. Perinteikkään ja neon-värisen hard rockin veivaaminen ei sekään välttämättä istu suomalaiseen sielumaisemaan yhtä kitkatta kuin esimerkiksi astetta rankemman Metallican ja Iron Maidenin biisien kurittaminen nousuhumalassa kaveriporukan kesken. Kappaletarjonta jää samasta syystä myös aavistuksen verran yksipuoliseksi, vaikka vuosikymmeniä pelissä vaihdetaankin ahkerasti.

Keikkojen ja encore-repäisyjen lomaan on sen sijaan leikattu lyhyitä haastatteluja yhtyeen jäseniltä, ja tämä toimii varsin hyvin. Samalla se tulee alleviivanneeksi kaikkea sitä hukattua potentiaalia, joka Guitar Hero: Aerosmithin kaltaisella, yhteen bändiin keskittyvällä pelillä itse asiassa olisi takataskussaan. Soitettavista ja onnistuneiden keikkojen jälkeen avattavista kappaleista kuulisi mielellään taustoja, syntyhistoriaa ja hauskoja anekdootteja. Myös soitettavat keikat imitoivat Aerosmithin heittämiä tunnettuja settejä, mutta nyt ne jäävät vain pelkiksi lavasteiksi. Ja miksi ei esimerkiksi ole mahdollista soittaa halutessaan jotakin kuuluisaa live-keikkaa sen todellisella biisilistalla?

Tällaisenaan peli palkitsee ainoastaan Aerosmithin kaikkein uskollisimpia faneja tai vaihtoehtoisesti tarjoaa lisää sisältöä niille, jotka ovat tiluttaneet sormensa verille Guitar Heron aikaisempien osien tahdissa. Verrattuna esimerkiksi Legends of Rockin paikoin älyvapaaseen vaikeusasteeseen Guitar Hero: Aerosmith on myös huomattavasti inhimillisempi. Uusien biisien lisäksi olisi peliltä kuitenkin odottanut jotakin huomattavasti enemmän.

Valkoinen liekki Pelaajan toimistolla

Saimme Pelaaja-lehden toimitukseen tuoreen Guitar Heron julkaisun tiimoilta yhteydenoton kotimaiselta yhtyeeltä nimeltä White Flame. Timmin kuuloista ja varsin hyväntuulista hard rockia soittava bändi on perustettu vuonna 2002, ja sen jäsenet tunnustautuvatkin varsin tiukoiksi Aerosmithin tuotannon ystäviksi. Halusimme totta kai kuulla heidän mielipiteensä uudesta pelistä, ja kun kuulimme yhtyeen soittavan pian keikan Helsingissä, kutsuimme heidät samaisena perjantaina toimistollemme pelaamaan Guitar Hero: Aerosmithia.

Toimituksen kesken olimme jo päivällä ehtineet virittää paikoilleen pelikonsolin, television ja kunnon äänentoistolaitteet – sekä testaamaan itse peliä useaan otteeseen. Kun White Flamen Vincen, Anthonin ja Jonyn piti sitten päästä kitaraohjaimen varteen, sanoi toimiston ainoa toimiva Xbox 360 sopimuksensa irti ja näytti kolmea kovin tuttua punaista valomerkkiään. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen, sillä samaan aikaan kun Eemeli avuliaasti järjesti paikalle uutta pelikonetta, White Flame näytti mallia siitä, miten Aerosmithia ihan oikeasti soitetaan (ja oikeilla kitaroilla).

Yhtyeen vokalistina toimiva Vince kertoi odotellessaan pelivuoroaan, että hän olikin jo itse asiassa ehtinyt pelata peliä kotonaan. Guitar Hero: Aerosmith löytyi nimittäin syntymäpäivänä lahjapaketista.

– Se on kyllä erinomaista viihdettä, mutta itse kitaransoiton kanssa pelillä ei ole varsinaisesti mitään tekemistä. Tähän julkaisuun on kuitenkin Aerosmithilta saatu niin hieno paketti erilaisia biisejä eri aikakausilta, että pelaaminen toimii samalla monipuolisena esittelynä yhtyeen tuotantoon, hän jatkaa.

Kitaristi Anthon taas sanoi, että juttua on Guitar Herosta ollut useaan otteeseen ystävien kesken. Monet hänen tuntemistaan soittajista eivät kuitenkaan koe soittokokemuksen olevan avuksi peliä pelatessa. Itse asiassa monille kitaristeille tuottaa pieniä vaikeuksia tarttua muoviohjaimeen ja virittyä nappuloita painelemaan.

White Flamen jäsenet kiittävät kaikki Guitar Hero: Aerosmithia varsin ennakkoluulottomasta asenteesta, jolla biisejä on peliin valittu. Mukaan ovat mahtuneet monet yhtyeen varhaisista klassikoista, ja yhtälailla pois on taas jätetty pahimmat siirappiset hittiballadit I Don’t Want to Miss a Thingin tyyliin. Vince, Anthon ja Jony jäivät kuitenkin kaikki kaipaamaan kaikenlaista nippelitietoa itse bändistä, pelattujen kappaleiden syntyhistoriaa koskevia haastatteluja tai mahdollisuutta soittaa läpi Aerosmithin tunnetuimpia keikkoja. Vince huomauttaa, että esimerkiksi samanlaisina ja melko staattisina pysyviin latausruutuihin olisi voitu hyvin liittää hauskoja anekdootteja seuraavaksi soitettavasta biisistä.

7/10
Lisää luettavaa