Guitar Hero: World Tour

Pelisarjan tuttu visuaalinen yleisilme on ennallaan.

2.10.2011 16:07

CMX-yhtyeen vanhassa kappaleessa lauletaan, että ”minä en koskaan milloinkaan tule lausuntoja antamaan, koska niiden takaa petollisuus soi”. Nuo säkeet tulivat elävästi mieleeni soittaessani muun Pelaaja-lehden toimituksen kanssa uuden Guitar Hero: World Tourin erästä keikkasettiä, johon yhtenä kappaleena kuuluu Michael Jacksonin klassikkohitti Beat It. En muista, että montako kertaa olen vannonut olemaan koskematta ”popin kuninkaan” tekeleisiin – mutta kuinka ollakaan, ne lausunnot tuli pyörrettyä kaikki kerralla eräänä lokakuisena iltana Helsingissä. Se, kertooko tämä sitten hyvää vai huonoa minusta ja uudesta kitarasankaripelistä, onkin vaikeammin tulkittavissa oleva asia.

World Tour vaikuttaa päällisin puolin Neversoftin ja Activisionin varsin ennalta arvattavalta vastaukselta siihen melkoiseen haasteeseen, jonka Rock Band viime vuonna kaikille musiikkipeleille heitti. Yksinäisen rokkikukon lavaelvistely sai väistyä äärimmäisen hauskan ja tunnelmallisen bändipuuhastelun tieltä, kun pelkän kitaraohjaimen rinnalle saatiin myös laulumikrofoni, rummut ja basso. Kokonainen yhtye oli koossa, ja pelaamisesta tuli kerta heitolla todellista yhteistä ajanvietettä, josta ystävien kesken puhuttiin aivan eri tavoin kuin muusta pelikonsoleilla tapahtuvasta kikkailusta. Omaksi onnekseen Guitar Hero: World Tour ei yritä apinoida vain toisen nimikkeen parhaita puolia, vaan suhtautuu omaan sarkaansa itse asiassa todella kunnianhimoisesti. Tätä vasten onkin todella sääli, että lähes kaikki kehityshalukkuus on suunnattu vinoon tai väärään suuntaan.

Biiseistään bändi tunnetaan

Ilmestyessään vuonna 2005 ensimmäinen Guitar Hero oli kuriositeetti, jota yritettiin myydä lähinnä tanssipeleistä kiinnostuneille alan harrastajille. Se sisälsi jo mittavan nipun tunnettuja rock-kappaleita, joista suurin osa oli kuitenkin peliä varten tehtyjä sovituksia ilman alkuperäisiä master-nauhoja. Nyt kolme vuotta myöhemmin tilanne on täysin toisenlainen. Aerosmith sai kokonaan oman nimikkopelinsä, ja kaikki tunnetuimmat yhtyeet kilpailevat siitä, kuka saa biisinsä peliin soitettavaksi. Metallican uusi Death Magnetic oli kokonaan ladattavissa Guitar Hero III:een heti levyn ilmestymispäivästä alkaen.

Ensimmäinen Rock Band loistaa edelleen edukseen hyvillä kappalevalinnoillaan. Biisejä on mukava soittaa yhdessä, peliohjaimia varten nikkaroidut sovitukset eivät yhdelläkään soittimella ole tylsiä – ja koko hommassa on yksinkertaisesti oikean bändissä soittamisen makua. Tätä vasten Guitar Hero: World Tourin valmis musiikkisisältö on hämmästyttävän persoonatonta, suorastaan tylsää ja vailla minkäänlaista rock-uskottavaa, reunalla keikkuvaa vaarallisuutta. Toki joukkoon mahtuu monta varman päälle pelattua hittiä, kuten Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way, Ozzy Osbournen Crazy Train, Bon Jovin Livin’ on a Prayer, Mötorheadin Overkill ja Linkin Parkin What I’ve Done. Mutta mikä ihme ja kumma on saanut Neversoftin valitsemaan pelinsä settilistat miltei puolilleen menneiden vuosikymmenten introverttia kenkiintuijottelumusiikkia, The Mars Voltan, Toolin ja Jane’s Addictionin kaltaisia sinänsä upeita, mutta matemaattisen tarkkaan kikkailuun perustuvia, yhtyeitä sekä pakan pohjimmaiset sellaisilta hienoilta bändeiltä kuin esimerkiksi The Doors, Blondie ja Oasis.

Kappaleita on sentään nyt selvästi parempi soittaa. Aiempaa versiota huomattavasti painavampi kitara sopii erinomaisesti soittajansa käteen, ja ohjaimen kaulaan on lisätty kosketusnäppäimet liukuvia nuotteja ja sooloilua varten. Myös vibrakampi on jämäköitynyt entisestään. Guitar Hero: World Tourin todellinen lavatähti löytyy kuitenkin sen kokonaan uudesta soittimesta, rummuista. Setti on kaikin puolin viimeistely kokonaisuus. Pikku-tomeissa on napakka palautus, joka auttaa esimerkiksi rumpusoolojen soittamisessa, eivätkä symbaalitkaan ole pelkkiä halpoja muovinkappaleita. Bassorummun kurittaminen sujuu sekin hyvin, koska poljin ottaa tarralla mattoon kiinni.

Tee-se-itse

Guitar Hero: World Tourissa pelisarjan tuttu visuaalinen yleisilme on ennallaan, vaikka pingviini-kirkonpolttajametallisti Lars Umlaut näyttääkin joutuneen kunnon laihdutuskuurille. Autotallista ponnistavan yhtyeen urasekoiluja kuvittavat värikkäät ja sarjakuvatyyliin tehdyt välianimaatiot, mutta valikot sekä itse pelitila ovat kuitenkin kaikki melkein tismalleen edellisen osan kaltaisia, vaikka kosmeettista meikkausta on toki ehditty tehdä. Erikseen on syytä mainita lukuisat vierailevat tähdet, kuten Sting ja Billy Corgan, jotka ottavat lavan haltuunsa silloin tällöin omien biisiensä aikana.

Kaikenlaista pelattavaa pelissä riittää pitkäksi aikaa. Jokaiselle soittimelle on oma uratilansa, jonka lisäksi myös nelihenkinen yhtye pääsee soittamaan itsensä keikka toisensa perään kellarista parrasvaloihin. Monia ärsyttäneet kuuluisia kitarasankareita vastaan käydyt kaksintaistelut ovat edelleen mukana, mutta esimerkiksi Guitar Hero III: Legends of Rockista selvästi laskettu vaikeustaso pitää pahimman turhautumisen taka-alalla.

Valmiiden ja verkosta ostettavien biisien lisäksi World Tourissa on oma äänitysstudionsa, joka mahdollistaa hämmästyttävän monipuolisen omien kappaleiden säveltämisen, nauhoittamisen ja tuottamisen. Käytännössä koko homma muistuttaa Garage Bandia tai efektipöydän ja neliraiturin yhdistelmää, jossa jokainen soitin soitetaan omalle raidalleen – ja jonka jälkeen nauhoituksia voi editoida vaikka nuotti kerrallaan. Varastossa riittää lukuisia rumpukoneita, syntetisaattoreita, efektejä ja kaikkea muuta tarpeellista hyvältä kuulostavan musiikin tekemistä varten. Laaja valikoima ja jähmeä käytettävyys ei kuitenkaan tee säveltämisestä helppoa, mutta studion monipuolisuus palkitsee varmasti motivoituneen opettelijan. Nimenomaan tässä ominaisuudessa saattaakin olla Guitar Hero: World Tourin pelastus, sillä tuhnun biisivalikoiman tilkkeeksi jokainen voi yrittää nyt tehdä cover-version omasta lempikappaleestaan ja laittaa sen verkkoon myös muiden saataville.

Guitar Hero: World Tour on tavallaan hankala tapaus, koska ulkoisesti siinä on kaikki mallikkaasti kohdallaan, mutta bändissä soittamisen tiukka yhteisfiilis on yksinkertaisesti kokonaan hukassa. Peli ei anna kunnolla palautetta pelaajan omista soittotaidoista suhteessa muihin yhtyekavereihin – ja kun joku rytmiryhmässä kompastelee tarpeeksi, soitto vain katkaistaan kuin seinään. Tuntuu hieman siltä, että Neversoftin luova potentiaali olisi investoitu studio-ominaisuuksien kehittämiseen, mutta peruspeli on tyydytty pelkästään päivittämään uusia soittimia varten. Arvostelun loppuarvosanaan yksi ylimääräinen piste napsahtaa pelkästään hienosta studiosta ja sen mahdollisuuksista.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Guitar Hero ja Rock Band ovat nerokkaita pelejä, ja on toki luonnollista, että peliteollisuus takoo niillä rahaa monenlaisten paranneltujen jatko-osien muodossa. On kuitenkin myös selvää, ettei idealtaan loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaisista musiikkipeleistä voi loputtomiin tehdä uusia versioita. Tämä tuli ainakin minulle selväksi Guitar Hero: World Touria pelatessani.

Vika ei missään tapauksessa ole pelin lisäsoittimissa, sillä ne tuovat Guitar Heron samalle tasolle Rock Bandin kanssa. Rumpuja ja mikrofonia ei luonnollisesti ole pakko käyttää, ja pelaajat voivat edelleen keskittyä pelkän muovikitaran kepittämiseen, mutta jos tilaa ja kavereita riittää, kannattaa leikkibändi pistää pystyyn. Vasta laulun ja rumpujen ollessa mukana on pelaamisessa todellista rock-henkeä.

World Tourin rumpusetti eroaa Rock Bandista jämäkämmällä bassopolkimellaan, lautasillaan ja yhdellä ylimääräisellä lyömäkoskettimella. Tästä johtuen Rock Band -rumpalit ovat aluksi melkoisen hukassa setin kanssa, mutta kun tahtiin pääsee, alkaa lautasiinkin tottua ja pelaaminen muistuttaa taas askeleen enemmän oikeiden rumpujen soittamista.

World Tourissa on myös muuta kaikenlaista pikkukivaa, mutta suurin pettymys minulle oli kuitenkin pelin musiikkivalikoima. Oli arvattavissa, että jossain välissä universaalit musiikkipeleihin soveltuvat rock-klassikot loppuvat kesken ja mukaan on pakko ottaa musiikkia laajemmalla skaalalla. Tämä taas johtaa siihen, että ainakin itselleni vasta World Tourin kuudes tai seitsemäs soitettu setti sisältää vähänkään enemmän kiinnostavia kappaleita, mikä teki pelin pelaamisesta yllättävän mielenkiinnotonta puuhaa.

Tässä kärjistyykin musiikkipelien tulevaisuuden ongelma: on pakko alkaa tehdä selkeästi yhden musiikkityylin tai yhtyeen ympärille kasattuja lisälevyjä tai pelejä, sillä mahdollisimman laajaan yleisöön vetoavat kokoelmat on jo käytetty.

World Tourissa asiaa helpottaa musiikkieditori, jonka avulla voi säveltää omia kappaleita ja jakaa ne verkossa muiden pelaajien kanssa. Vaikkei itse jaksaisikaan tähän perehtyä, on varmaa, että löytyy pelaajia, jotka jaksavat loihtia sillä uusia hienoja biisejä soitettavaksi.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Tilanne on vähän sama kuin PES 2009 vastaan FIFA 09. Tarjolla on kaksi todella kovan luokan edustajaa samassa lajityypissä ja on vaikea tietää kumpi kannattaisi hankkia. Tosin mitä tulee musapeleihin niin vaikuttaa siltä, että Guitar Hero: World Tour on meille eurooppalaisille ainoa vaihtoehto, sillä Rock Band 2:sta ei kuulu täälläpäin pihaustakaan.

Niille, jotka eivät ole kokeneet Rock Bandin suloja, World Tour tuntuu varmasti täysin uudelta ja ihmeelliseltä. Activisionin bändipelin instrumentit ovat laadultaan parempia kuin Rock Bandin. Etenkin rummut ja pedaali ovat todella tiukkaa tavaraa ja itse pidän kitaran rämpyttimen mikrokytkimistä.

Itse en oikein lämpene Neversoftin Guitar Heron visuaalisesta tyylistä, jossa ei ole sitä samaa tajua ja nyansseja kuin Rock Bandissa. Tämä näkyy mielestäni myös biiseissäkin, joiden soittaminen ei vain tunnu yhtä siistiltä kuin Rock Bandissa. Bändinä soittamisen fiilis on kyetty toteuttamaan paremmin Rock Bandissa. World Tourissa soittaminen tuntui enemmän sooloilulta kuin bändin soitolta.

Biisin luomistyökalu on kuitenkin huikea suoritus ja odotan innoilla mitä pelaajat tulevat työkalulla säveltämään.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:6]

Raahasin keväällä itselleni Rock Bandin Jenkkilästä, joten Guitar Heroa on pakko verrata siihen. Instrumentit ovat vertailussa loistavia, mutta pakko on avautua taas nuottikarttojen laadusta. Guitar Hero tuntuu edelleen enemmän peliltä kuin Rock Band, mutta toisaalta olen taidoiltani vain keskitason vinguttaja, joka arvostaa fiilistä eikä salamannopeita tilutussooloja. Silti on pakko miettiä, että onko Harmonixilla Neversoftia enemmän jonkinlaista ”silmää”, jonka avulla he pystyvät miettimään mikä toimii ja mikä ei?
Muut kommentoivat jo pelin biisilistaa, mutta vaieta en voi. Vaikka nettikaupasta valuisi peliin maailman parhaita biisejä, kaikkea ei voi enää korjata: Wingsin Band on the Runin läpi junnaus on puuduttavimpia musiikkipeleissä kokemiani hetkiä.

Oma näkökulmani Guitar Hero: World Tourin yhteissoittoon avautuu lähinnä laulun kautta. Pelaajan toimituksen jäsenistä muut eivät nimittäin suostu avaamaan suutaan kahden metrin säteellä mikrofonista. Laulamisen osalta pelin mekaniikkaa voikin kehua. Äänenkorkeutta kuvaava viiva liikkuu sulavasti ja jättää selkeän vanan, joten on helppoa nähdä, mikä ölähdys meni vikaan.

Biisivalinnat olivat kuitenkin laulunäkökulmastakin katsottuna melko kummia. Beat Itin Jacko-kiekunaa oli hauska vetää, mutta Kornin Freak on a Leashin peliin valinnut voisi viedä päänsä tutkittavaksi: hyvä biisi, mutta puolet siitä on epävireistä muminaa, ja korinaosuudet tuntuivat kurkussa vielä seuraavana päivänä. Kohokohdaksi jäänee Bon Jovin Living on a Prayer, joka saa toivomaan, että 1980-lukua ja härskiä hittihakuisuutta olisi ollut pelissä enemmänkin.

Musiikkieditoria tuli testattua enemmänkin, ja sen monipuolisuus tuli erittäin tervetulleena yllätyksenä. Jo pelkästään eri kitarasoundeja on niin muheva läjä, että projektini coveroida Paradise Lostin kulta-aikojen biisejä tuntuu nyt mahdolliselta. Opetusvideot on pakko katsella läpi, ja tarkemman sekä tehokkaamman miksauseditorin käyttöliittymä vaatii kyllä hurjaa harjoittelua, sillä se ei avaudu aluksi kovin selkeänä. Sen sijaan nopeaa musiikinluontia varten tarkoitettu jammailutila toimii kuin junan vessa. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen aloimme synnyttää Waksun kanssa sakeaa ja huuruista happobluesia kahdella kitaralla sekä rumpukoneen ja automaattisen bassoraidan avustuksella. Kokemus vahvistaa mahtavalla tavalla sitä illuusiota, jolla musiikkipelit saavat kenen tahansa tuntemaan itsensä hetken ajan ihka oikeaksi muusikoksi.

7/10
Lisää luettavaa