Guitar Hero

Se on peli, jonka ääressä on pakko hyppiä, repiä paita pois päältä, kääntää volyymia yhä vain kovemmalle...

21.3.2013 08:48

Kaikki rakastavat Guitar Heroa. Minä erityisen syvästi. Se tuo mieleen lapsuuden hellekesän, jolloin opin ajamaan polkupyörällä. Pieni, punainen pyörä valloitti naapuruston polut ja pihat. Elämäni vahvimpia muistoja on yhä, kuinka silloin syöksyin pikkumetsän läpi, nyt mielikuvissani renkaat aina hieman irti maasta. Guitar Hero on samanlaista puhdasta fyysistä iloa. Se on peli, jonka ääressä on pakko hyppiä, repiä paita pois päältä, kääntää volyymia yhä vain kovemmalle ja heittäytyä uudestaan ja uudestaan polvilleen. Ja kun niihin tulleita mustelmia alkaa särkeä, rokataan vielä raivokkaammin. Peli antaa myös koko ajan palautetta. Musiikki elää pelaajan näppäilyjen mukana: väärästä rämpyttämisestä kirvoittuu riitasointuja ja buuausta, hyvä onnistumisputki villitsee rokkiyleisön. Kappaleet lähtevät soljumaan. Kun tutut näppäilyt toistuvat kerta toisensa jälkeen, pelaaja tempautuu mukaan sorminäppäryyttä syvemmälle. Silloin ei enää tarvitse keskittyä nuottipalkkien tuijottamiseen. Homma alkaa tuntua soittamiselta. Pelaajan kokemuksesta voi käyttää nimitystä flow, jolla on selitetty monen muunkin pelin lumoa. Järkeilyn sijaan toiminta on puhtaasti vaistonvaraista, onnistumiset vahvistavat toisiaan ja elämys täyttää koko mielen. Omalla kohdalla vastaava kokemus on aiemmin tuttu lähinnä Geometry Warsin ja F-Zeron kaltaisista refleksipeleistä. Sekä kehon että mielen valloittava kokemus on videopeliksi ainutlaatuisen kokonaisvaltainen. Silloin on pakko kysyä: voidaanko vastaavaa odottaa parhailta Nintendon Revolution-peleiltä?

Muovikitara, taivas ja tähdet

Guitar Heron pelimekaniikka on pitkälti evoluutiota Harmonixin aikaisemmista Frequencystä ja Amplitudesta. Niissä naputeltiin PS2:n DualShock-ohjaimen nappeja, mutta nyt pelaajan käsissä on kutistettu sähkökitara, muoviversio Gibsonin SG-1:stä. Kielten sijaan pelaaja rämppää vain yhtä muovista kytkintä, jota voi tosin asianmukaisesti näppäillessä liikuttaa joko ylös- tai alaspäin – ja hyvänä puolena hommaan ei tarvita plektraa. Myös kitaran kaulalla on kuuden kielen sijaan vain yksi näppäin jokaista pystynauhaa eli frettiä kohti. Mutta älkää huolehtiko: kyllä näinkin saadaan aikaan tarpeeksi monimutkaista soittamista. Hurmaavana yksityiskohtana Start- ja Select-napit on laitettu volyymi- ja äänivärisäätimien paikalle. Onneksi muuten mittakaavaltaan pieneen muovikitaraan on tajuttu laittaa riittävän pitkä hihna, jotta soittimen saa roikkumaan lantion tasalle. Pelin pistekertoimiin vaikuttava tähtivoima on puolestaan kytketty kahteen kitaran erikoistoimintoon. Jämäkän tuntuinen vibrakampi vaikuttaa oikeasti äänen sointiin ja sitä veivaamalla saa sekä lämpöä omaan More Than A Feeling -tulkintaansa että ladattua tähtivoimaa. Ainoana miinuksena kampi toimii vain perinteisessä vaaka-asennossa tietyllä liikeradalla. Toinen erikoisjuju on kitaran asentotunnistin. Kun tähtivoimaa on ladattu tarpeeksi, pelaajan täytyy tempaista soitin pystyyn kunnon rokkistaran tyylillä – kun kaula osoittaa kohti kattoa, kertoimet tuplaantuvat. Näin päästään kiinni huippupisteisiin. Jotkut ovat erehtyneet toivomaan johdottomia kitaroita. Mitä turhia – piuhat kuuluvat oikeisiinkin sähkösoittimiin. Ne myös pakottavat pitämään meiningin jossain rajoissa. Liian innokas soittaja saa vastaansa osuvan virheilmoituksen: varo, rokkaat liian kovaa! Se tuli tutuksi jo Pelaajan rokkipikkujouluissa, joissa pelin ääreen oli jatkuva jono.

Kun kitara soi, ei itkeä saa

Kitaristin meininki on Guitar Herossa lähellä todellista. Oikeiden kitaroiden kanssa puuhanneet nappaavat suoraan varaslähdön pistemetsästykseen. Harmonixilla on osattu ajatella yksinkertaisia soittamisen logiikkaan liittyviä asioita. Esimerkiksi aina kun sävelet nousevat soittaessa korkeammiksi, liikutaan myös kaulalla ”ylemmäksi” eli kauemmas kärjestä. Myös perustason kitaristikikat toimivat. Tiluttaminen onnistuu napauttamalla sormella ylempää frettiä eli hammer on -soitolla. Samaan tapaan pelissäkin sujuu pull off eli sormen nostaminen ylemmältä fretiltä alemman soittamiseksi. Toki temppuja ei voi käyttää jokaisessa kohdassa, vaan ne on mukautettava soitettavan musiikin mukaan. Viisi nappia on ensin ajateltuna pieni soittoalue, mutta yleensä oikeatkin kitaristit soittavat soolonsa varsin kapealla kaulan sektorilla ja liikkuvat vain kieleltä toiselle.

Soitan loppuun asti kappaleen

Vaikka kuinka mietin, Guitar Herosta on mahdotonta löytää valittamista. Peli on täynnä rehtiä rock-tyyliä, kieli poskessa toteutettua Spinal Tap -komiikkaa ja nupit kaakkoon -meininkiä. Pelivalikoiden musiikkivitsit, keikkapaikat ja varsinkin bändin lohduttomat soittopalkkiot ovat täysin sisällä musamaailmassa – viimeksi yhtä hauskaa rokkiläppää nähtiin IBM:n julkaisemassa Quest for Fame -pelissä, jossa pelaaja tavoitteli keikkaa Aerosmithin kanssa. Biisivalikoimaan on saatu loistava kattaus eri tyyppistä raskasta kitaramusiikkia, ja vaikka Metallican, Weezerin tai tiettyjen klassikkobiisien puuttumista voi harmitella, Iron Mania ja Symphony of Destructionia paukuttaessa napina ei yksinkertaisesti kuulu. Bilepeliksi kappaleet ovat pitkiä, ja SingStarin kaltainen valinta lyhyen ja pitkän version välillä olisi paikallaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Guitar Hero olisi tempaissut mukaansa jokaista sen kitaraan tarttunutta juhlijaa, olivat he pelaajia tai ei. Jokainen löytää nimittäin biisivalikoimasta niin monta suosikkia, ettei pelaaminen edes mene samojen kappaleiden toistamiseksi. Tärkein Harmonixin salaisuus on fiksussa yksinkertaistamisessa. Parhaat pelit eivät tarvitse monimutkaisia tarinatiloja, miljoonaa polygonia ja satanappista ohjaussysteemiä. Guitar Heron pelaaminen on tutun toistoa, mutta kun kaava on täydellinen, miksei sitä jaksaisi uudestaan ja uudestaan? Mikä parasta, Guitar Hero sai minut kaivamaan vanhan kitarani esiin. Yöllä, kun muu talo nukkuu, vingutan taas Stratocasteria kuulokkeet päässä ja haaveilen rokkisankarin elämästä.

Rakkauden tunnustuksia

Guitar Hero on roolipeli, jossa pääsen soittamaan pitkän kiertueen viimeisellä keikalla viimeistä biisiä ekstaattisen yleisön edessä, auringon laskiessa taustalla. Fiilis on ainutlaatuinen. Se on todistus videopelien voimasta.” –Aki, 35 ”Se sopii kaikille – iästä, aikaisemmasta pelikokemuksesta tai musiikillisesta taustasta riippumatta. Tämä vie mennessään kokemattomankin pelaajan: tunnet olevasi oikea kitaristi, vaikka et olisi soitinta koskaan kädessäsi pidellyt. Guitar Hero on myös loistavaa ajanvietettä kaveriporukassa: pelaajien lisäksi myös muu porukka saa nauttia musiikista ja loisteliaasta kitarashow’sta!” –Mervi, 30 ”Guitar Herossa ohjain innostaa muuhunkin tähtikäyttäytymiseen. Letin heiluttaminen, V-asento ja polvillaan soittaminen on paljon aidompaa kunnon kitaran kera. Toivottavasti valmistajalla on varaosakitaroita tarjolla niille, jotka innostuvat hakkaamaan ohjaimensa mäsäksi tv:n kylkeä vasten…” –Jarno, 27 ”Guitar Herossa voi soittaa Megadethin Symphony of Destructionin.” –Janne, 28 ”Guitar Hero on tuonut kotibileisiin täysin uudenlaisen sykkeen. Peli ei jätä ketään kylmäksi, sillä jo parin kokeilubiisin jälkeen kitaristin olo on kuin Yngwie Malmsteenilla. Ja yleisö taistelee pääsystä lavalle…” –Juha-Pekka, 29 ”Alkuun mieleeni muistui 1980-luku ja se etten voi sietää kitarasooloja! Idea kuulosti typerältä, mutta hetken pelaamisen jälkeen Guitar Hero osoittautui ratkiriemukkaaksi seurapeliksi, jota voi tahkota useita tunteja putkeen! Pitää vain pitää kieli poskessa ja pelimannihenkeä mielessä! Suosittelen kaikille, varsinkin tiukkapipoille – todella lystiä!” –Jarno, 30

10/10
JulkaisijaRedoctane
PeligenretMusiikki
JulkaisualustatSony PlayStation 2
Pegi-ikärajatK-12
Pegi-merkinnätKiroilu
Lisää luettavaa