Half-Life 2

Ettei nyt kenellekään jäisi epäselväksi, kerrottakoon vielä, että Half-Life 2 on superlineaarinen peli.

14.9.2011 21:26

Half-Life ja sen sankari, sarvisankainen tiedemies Gordon Freeman ovat peli-ikoneja. Eikä parempaa juonivetoista fps-peliä ole taidettu vieläkään tehdä. Vuonna 2004 julkaistun jatko-osan kanssa oli paljon ongelmia – milloin vuosi tai vuodettiin koodia, milloin meni pieleen mitäkin. Ja niskaan hengitti koko ajan iDin Doom 3. Valven Half-Life 2 oli valmistuttuaan kuitenkin arvostelu- ja myyntimenestys, toista maata kuin vähitellen kuolleeksi vaiettu kolmas Doom.

Half-Life 2 on käännetty nyt Xboxille, ja se toimii hienosti, joskin latausruutujen rytmittämänä. Xboxin muisti ei riitä suuriin kenttäkokonaisuuksiin, mutta loading-ruutu ei haittaa liiemmin muutamaa kohtaa lukuun ottamatta. Pahinta latailu on, kun liikutaan ajoneuvoilla nopeasti eteenpäin. Jalkaisin matkatessa lataukset eivät harmita niin paljoa.

Tarinasta seuraavasti: Gordon Freeman löytää itsensä itäeurooppalaiselta tuntuvasta kaupungista, jota varjostaa pilviin asti ulottuva ilkeän näköinen tornirakennus ja jonka kansaa ja katuja valvovat judgedredd-darthvader-hybridit. Paljon näyttää muuttuneen sitten Black Mesan. Ja pian Freeman on taas tapahtumien keskipisteessä.

Juonta kuljetetaan pikkuhiljaa, lukujen välissä. Kerronta on verkkaista, ajoittain jopa liian hitaan tuntuista, mutta lähtökohta on niin hyvä, että tarina jaksaa kiinnostaa.

Itäeurooppalainen, aseistettu raitiovaunu

Ettei nyt kenellekään jäisi epäselväksi, kerrottakoon vielä, että Half-Life 2 on superlineaarinen peli. Raiteilta ei ole mahdollista eksyä, mutta ihan ongelmitta eteneminen ei onnistu. Erilaiset pulmatilanteet panevat pohtimaan ja pelin fysiikkamoottori on kovassa käytössä. Räiskiä saa myös sydämensä kyllyydestä.

Freeman tulittaa pääasiallisesti peruspyssyillä, mutta mukana on kaksi vähän eksoottisempaa hyökkäysvälineeksi soveltuvaa laitetta. Painovoimapyssy on alun perin raskaiden esineiden siirtelyyn suunniteltu laite, jolla sopii viskellä tynnyreitä ja muita kovia esineitä. Satuttavat osuessaan, lentävät kovaa. Toinen sopii jättiläismuurahaisleijonien ohjailuun.

Hyvät sävelet

Pc:llä peli näytti fantastiselta. Xbox ei pysty samaan, mutta grafiikka on tästä huolimatta hyvää. Tyylikkäimpiä osuuksia ovat kaupunkimaisemat, joissa on erinomainen tunnelma. Viemärit ja kaivokset eivät taasen ole yhtään sen parempia tässä pelissä kuin muissakaan. Tylsää, tylsää, tylsää. Vihollisten design on vanhentunut. Etenkin päärapujen riivaamat yksilöt näyttävät lähinnä huvittavilta. Onneksi niiden vastapainoksi löytyy pitkäjalkoja ja mustapaidat uhkuvat hallituksen sponsoroimaa väkivaltaa.

Musiikkia kuullaan liian vähän. Liian vähän siksi, että se on hyvää. Toisaalta – näin säännösteltynä – musiikki kuulostaa vieläkin paremmalta. Ääninäyttelijät ovat ammattilaisia. Pelin äänimaailma on kokonaisuutena hieno.

Half-Life 2 kestää hyvin yhden läpipeluukerran, mutta ei sen pariin ihan hetkeen jaksa uudestaan palata. Peli on hyvin toteutettu, mutta putki, jossa juostaan, ei ole kovin leveä. Vaikkei se koko aikaa ärsytäkään, ei sitä voi olla mainitsematta.

Gordon Freeman

Freeman oli ensimmäisen Half-Lifen aikoihin 27-vuotias. Massachusetts Institute of Technology -korkeakoulusta valmistunut teoreettisen fysiikan tohtori erosi aikaisemmista räiskintäpelisankareista tiedemiestaustan ansiosta. Tutkija oli akateemisesta taustastaan huolimatta melkoinen velho aseiden kanssa, ja vähintään yhtä harvasanainen kuin muiden pelien tuhokoneet.

Gordon Freeman on nimetty Half-Life 2: Raising the Bar -kirjan mukaan englantilaissyntyisen matemaatikkofyysikko Freeman Dysonin (s. 1923) mukaan. Dyson on kerännyt mainetta muun muassa kvanttimekaniikan ja ydinasesuunnittelun saralla. Näiden lisäksi mies tunnetaan esimerkiksi Star Trekissäkin esiintyneen Dyson sphere -konseptin visionäärinä.

8/10
Lisää luettavaa