Harry Potter and the Deathly Hallowsin ensimmäinen osa ei ollut häävi, ja jatko-osa on kuin samasta puusta veistetty. Jo pohjalla oleva idea on hölmö – velhojen taikasauvat toimivat kuin aseet, mutta aseiden sijaan vaihdetaan taikoja. Kirjoista ja elokuvista tutut taiat toimivat erilaisten aseiden tapaan, ja joukosta löytyy niin pistooli kuin haulikkokin. Se siitä lisenssin ja sen maailman kunnioittamisesta. Tärkeämpää on, että joku markkinointiosaston olmi keksi kosiskella teinejä aseilla.
Kuin toiselta planeetalta
Toinen osa kulkee luonnollisesti elokuvan jalanjäljissä. Harry, Ron ja Hermione etsivät jäljellä olevia hirnyrkkejä, joihin paha Voldemort on varastoinut sielunsa. Tarina kerrotaan kömpelösti, joten ilman elokuvan katsomista on vaikeaa pysyä kärryillä. Pelaaminen on Luna Lovekivan luonteen kaltaisesti täysin höperöä. Toiminta on kaikkea muuta kuin pottermaista. Yksi esimerkki on tehtävä, jossa suojellaan Hermionea, kun hän avaa loitsulla lukittuja ovia. Miksi perusloitsun tekeminen vie Hermionelta viisi minuuttia? Homma ei vain yksinkertaisesti toimi. Toisissa hölmöilyissä asetetaan pommeja sillan alle ja käytetään taikasauvaa kuin kiikarikivääriä. Muutoin pelattavuus muistuttaa tusinaräiskintää. Harrylla ja kumppaneilla suojaudutaan mukavan kätevästi sijoiteltujen esteiden taakse ja kurkitaan sieltä vihollisia. On epäselvää, keille peli oikeastaan on suunniteltu, sillä Harry Potterin ystävät eivät siitä ainakaan innostu. Tutut loitsut pelistä kyllä löytyvät, mutta yksikään niistä ei muistuta kirjojen tai elokuvien esikuvaansa.
Potter raiteilla
Ei räiskintä-Potter sovi kyllä toiminnan ystävillekään. Pelaaja seuraa kapeaa putkea ja pamauttelee samannäköisiä vihollisia toisensa perään oltiin sitten Tylypahkassa, Irvetan pankkiholveissa tai Salaisuuksien kammiossa – ei kovin kiehtovaa edes kovimmalle jästille. Mihin jäi Harry Potteriin olennaisesti kuuluva taianomaisuus, löytöretkeily ja ratkaisemisen riemu? Eri hahmoilla pelaaminen ei tuo vaihtelua, sillä jokainen toimii kuin toisensa peilikuva. Edes hyväsydäminen Neville Longbottom ei erotu joukosta. Edellisen osan Kinect-pelleily on sentään onneksi taakse jäänyttä elämää. Ulkoasunsa puolesta toinen osa kuuluisi edellisen konsolisukupolven museoon. Ääninäyttely on perusvarmaa, mutta Voldemort kuulostaa jotenkin väärältä. Ehkä joku pitää siitäkin. Täysihintaiseksi peliksi Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 on silkkaa rahastusta – neljän tunnin kestolla ei kauaa juhlita. Tehtäviä voi läpipeluun jälkeen ottaa uusiksi haluamassaan järjestyksessä, mutta sellaista kidutusta ei toivoisi edes pahimmalle jästille. Osa faneista saattaa toivoa uutta kirjaa ja elokuvaa, mutta kukaan ei toivo jatkoa pelisarjalle tällä laatutasolla. Harry Potterin maailma tarjoaisi puitteet erinomaiselle pelille, mutta ne jätetään tyystin käyttämättä.