Tämä vuosi on ollut hyvää aikaa elokuvista sovitetuille peleille. Kauppoihin ilmestyy jatkuvasti kekseliäitä lisenssipelejä, jotka laajentavat elokuvan maailmaa ja toimivat puhtaasti peleinäkin. Nyt onkin syytä tähdentää, että Harry Potter ja liekehtivä pikari ei ole sellainen peli. Se on retki menneeseen aikaan, jossa elokuvapelit olivat poikkeuksetta pelkällä nimellään myyviä mielikuvituksettomia liukuhihnatuotteita.
Liekehtivä pikari -kirja ja siihen perustuva elokuva tarjoavat jo neljännen matkan Potterien taikamaailmaan. Kirjailija J.K. Rowling halusi, että lukijat kasvaisivat kirjojen mukana. Harry on muuttunut isosilmäisestä pikkupojasta jäyhäleukaiseksi teiniksi, ja Liekehtivän pikarin velhomaailma on aikaisempaa asteen verran synkempi ja aikuisempi. Mitä se tarkoittaa pelin tekemisen kannalta? Nähtävästi sitä, että mukaan on pitänyt saada paljon väkivaltaa.
Sauvat tanassa
Harry Potter ja liekehtivä pikari ei juuri muistuta elokuvasarjasta aiemmin tehtyjä seikkailupelejä. Peli on suurimmaksi osaksi ammuskelua, jossa pyssyt on korvattu taikasauvoilla. Yläkulmasta kuvattu toiminta tuo mieleen esimerkiksi Dynasty Warriors -hakkauspelit. Moisen lajityypin valinta Harry Potter -peliin on lievästi sanoen outoa.
Velhokolmikko Harry, Hermione ja Ron ryntäilevät ympäriinsä ammuskellen manauksia taikasauvoistaan. Maaleina ovat taikaörkit, kuten ottoletot, salamanterit ja räiskeperäiset sisuliskot. Kun olennot on tainnutettu, ne voi esimerkiksi paukauttaa kuin ilmapallot tai muuttaa ne jäniksiksi. Kukistetuista olioista purskahtaa Bertie Bottin joka maun taikarakeita eli kansankielellä lisäterveyttä ja valuuttaa.
Onnistuneilla manauksilla ja rakeilla saa ostaa Potter-aiheisia keräilykortteja. Kortit antavat kaverikolmikolle lisävoimia, joista todella on hyötyä. Pelin loppuvaiheessa nuorilla velhoilla on enemmän tulivoimaa kuin Rambolla.
Kolmin aina kaunihimpi
Liekehtivän pikarin vahvin osa-alue on sen moninpeli. Kaikki kolme velhoa ovat jatkuvasti mukana jopa yksinpelissä, jossa seuralaiset ovat tekoälyn ohjauksessa. Yhteistyötä hyödynnetään erityisesti pelin yksinkertaisissa pulmissa. Leijutusloitsun avulla siirrellään tavaroita, mutta painavimmat kivet voi nostaa vain kolmen velhon voimin. Tulipalot sammuvat vesisuihkulla, ja isoihin paloihin tarvitaan tietysti enemmän vettä. Taistelussa Harry voi taas nostaa yhden olion ilmaan, jolloin kaverit voivat noitua sen helpommin.
Moninpelin korostaminen kaataa yksinpelin kuitenkin tehokkaasti. Usein tekoälyn ohjaamat Harry ja Ron kaivavat vain nenäänsä sillä aikaa, kun hirviöt kiduttavat pelaajan ohjaamaa Hermionea. Moninpeliin liittyminen on tehty helpoksi, mutta se ei helpota yksinäisen potteristin tuskaa.
Lopullisesti Liekehtivän pikarin kaataa kuitenkin tylsyys. Pelissä edetään keräämällä tarinan kolmivelhoturnaukseen liittyviä kilpiä. Kilpien kerääminen vaatii kuitenkin paluuta samoihin kenttiin uudestaan ja uudestaan siinä toivossa, että jotain olisi jäänyt huomaamatta. Samojen vaarojen toistuva kukistaminen ehtii kyllästyttää, vaikka pelin pelaa läpi muutamassa päivässä.
Liekehtivää pikaria voi suositella vain nuoremmille Potter-faneille, jotka voivat huolettomina uppoutua yksinkertaiseen räiskeeseen. Lapsia auttaa myös pelin suomenkielinen dubbaus, jonka laadusta voidaan tosin olla montaa mieltä.