Niinku tosi paha peli
Hatred on massamurharäiskintä, jossa saa ampua poliiseja ja viattomia ihmisiä. Oi voi, nyt täytyy pöyristyä! Mutta entä jos en vain jaksa? Entäpä jos Hatredin arvioisi sillä moraalista, kulttuurista, hyvästä ja pahasta vapaalla tavalla, jota netissä usein toivotaan? Saamanne pitää.
Hatred on tietenkin vain vuoden 1997 Postalin uusinta ja (ylläri!) tuotos, joka pöyristyttää vain täydellisellä keskinkertaisuudellaan. Ylhäältä kuvattu pitkätukkainen ja kaulapartainen nahkatakkijeppe juoksee ympäri kaupunkia ja ampuu kaikkia vastaantulijoita. Erottautumiskeinoja ovat maailman pahuutta korostava mustavalkoinen grafiikka ja teloitusnappi, jota painaessa tukkajumala viimeistelee maassa köhisevät uhrinsa puukolla, pyssyllä tai maiharilla. Nämä ovat (ylläri!) taukkeja valintoja puhtaasti pelimekaniikan kannalta.
Mustavalkoisuus ei tee tästä mitään Schindlerin listaa. Se vain varmistaa, että pelikuva näyttäytyy harmaana mössönä, josta saa tiirata silmät vetistäen, missä uhrit luuraavat. Teloittaminen ei taas ole mikään pelaajan sadistisen psyyken yönmustasta kurimuksesta ponnahtava valinta, vaan pelin vastine kerättäville parannuspaketeille. Parin ihmisen lopettaminen nostaa jopa seulaksi ammutun murhaajan taas täyteen vauhtiin. Koska tekijöiden on pakko muistuttaa, että tämä on kiellettyä hedelmää koko peli, pelihahmo selostaa joka surmaa tyyliin ”heikot sortuu elon tiellä, khihihii”. Ihme kyllä, jopa massamurhaajan puolesta voi tuntea myötähäpeää. Duke Nukem -parodialta kuulostava ääni ja viiden minuutin jälkeen turhan tutuiksi käyvät mietelauseet ärsyttävät korvaa ja tekevät koko teloituspuuhasta verenkarvasta pakkopullaa.
Asevalikoima on räiskintäpeliksi käpyinen, eikä pyssyissä ole juuri tehoa, vaan jopa syntyjä syviä mietiskelevä siviili imaisee useamman pistoolinluodin silmää räpäyttämättä. Eihän sellaisesta saa kukaan sairasta voimafantasiaa. Onnettoman tekoälyn ansiosta poliisit tulevat kohti kuin ampuvat zombit ja kuluttavat aikansa räiskien seiniä itsensä ja pelaajan välissä. Viattomat siviiliuhrit taas säntäilevät joko ympyrää tai seisovat välillä paikallaan kuin puutarhatontut – ehkäpä pelin paskuuden järkyttäminä.
Vieläkö pitäisi jatkaa? No, Hatred on hintaansa nähden lyhyt, mutta liian lähellä toimintaa kelluva kamera, rasittava teloitusmekaniikka ja uskomattoman harvat tallennuspisteet varmistavat, että samoja kohtia saa hinkata kyllästymiseen asti. Tehtävä saattaa katketa pelkästään siihen, että ihmiset kuolevat ammuttaessa, eikä kukaan ei jää maahan kitumaan. Moninpeliäkään ei ole. Grafiikka on toki pätevää, vaikka se vaatii ihmeen paljon konetehoa, ja murhaajan SS-rotsi viuhuu lennokkaasti juoksennellessa.
Ai mitä nyt, tekijät? Joko pitää lopettaa tämä ns. objektiivinen arviointi? Hyvä on.
Kouluampujan virallinen univormu on oiva keino myydä peliä, jota tuskin saisi muuten kaupaksi kovin montaa kappaletta. Hyvin kusetettu, puolalaiset. Kuinkahan monta 14-vuotiasta nihilistiä kiroaa tällä hetkellä päätöstä ostaa tekele, jonka piti näyttää närhen munat inhotuille kukkahatuille ja sosiaalisotureille? Nekin rahat olisi voinut käyttää Burzumin varhaistuotantoon tai Hotline Miamiin.
Pöyristyn siis. Säälistä. Voi äiti, miten paha peli!