Haze

Jos aletaan kilpailla räiskintäpelien kuninkuudesta, Haze pääsee hädin tuskin edes karsinnasta läpi itse varsinaiseen kilpailuun.

2.10.2011 16:07

Alkuasetelma on lupaava: pelin päähenkilö on Shane Carpenter, joka on sotilas ylikansallisen Mantel-yhtiön armeijassa. Mantel on jossain Etelä-Amerikan pikkuvaltiossa vastustamassa muodollisesti pahojen ihmisten rikoksia ihmiskuntaa vastaan ja estämässä etnistä puhdistusta. Näin ainakin sanotaan sotilaille, joista jokaiselle tyrkytetään koko ajan nektari-nimistä mömmöä, joka pitää mielen virkeänä ja fyysisen suorituskyvyn hyvin korkeana.
Nektari tosin tekee muutakin – se pitää käyttäjän maailmankuvan siistinä ja sodan mukavan mustavalkoisena. Carpenter saa kuitenkin pian huomata, että todellisuudessa Mantelin sotilaiden käsissä on paljon enemmän verta kuin aiemmin on luultu – ihan kirjaimellisesti – ja että todellisuudessa sodan oikeutus on hyvin kyseenalainen. Pian ollaankin jo kapinallisten puolella, missä elämä on paljon karumpaa.
Kun alkuasetelma on tällainen, on selvää, että pelillä on jotain sanottavaa, ja sitä kyllä piisaakin. Pelin tarinassa onkin useita hyvin mielenkiintoisia pointteja, mutta se ei vielä riitä, kun tarinankerronta ontuu eikä sisältö välity oikein. Peli sotkeutuu pahasti omiin konsepteihinsa: Mantel on paha, koska se huumaa sotilaansa ja saa sodan näyttämään viattomalta videopeliltä, jossa ei ole siviiliuhreja. Mikään ei ole koskaan rumaa ja vihollinen on tietenkin absoluuttisen paha, joka ansaitsee kohtalonsa. Toisaalta kuitenkin sotilaat itse ovat jatkuvasti uhoavia punaniskoja, jotka eivät tarvitse mitään nektaria käyttäytyäkseen näin – paitsi Carpenter, joka ei uhoa nektarin vaikutuksen alaisenakaan. Päättäkää nyt.

Kun ei sytytä, ei sytytä

Viime kädessä Hazea vaivaa kuitenkin se yksinkertainen tosiasia, että pelinä se on jossain melko keskinkertaisen ja ärsyttävän välimaastossa. Sen pelaaminen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hauskaa. Tähän on monia syitä, joista ehkä oleellisin on se, ettei räiskintä oikein suju. Perusasiat sujuvat vielä, mutta ohjaustuntuma on varsin kömpelö. Etenkin ajoneuvot tuntuvat kääntyvän ketterästi kuin rullalaudan päälle asetetut jääkaapit. Ja minkä vuoksi muka erityisen vaaralliset, nektaria runsaasti käyttävät Mantelin sotilaat ovat sitten niin helppoja vastuksia?
Koko pelikokemus tuntuu ärsyttävän sekavalta. Usein on epäselvää, mihin pitäisi suunnata. Hahmot hokevat koko ajan samoja fraaseja aina kyllästymiseen saakka, mutta tämä puhe – toimintaohjeista puhumattakaan – hukkuu usein muuhun äänimaisemaan. Kun joku huutaa koko ajan jotain, kaikki puhe muuttuu merkityksettömäksi. Dialogi on vielä tuskaisen kömpelöäkin eikä kukaan hahmoista vaikuta näin uskottavalta.

Kehno toteutus, kehno kokemus

Sekavuutta lisää se, että vaikka kaikki välianimaatiot katsotaankin Carpenterin silmistä, usein niiden alkaessa ruutu on hetken ajan musta, ja sitten Carpenter onkin jo eri paikassa. Tämä on erityisen selvää tilanteissa, joissa Carpenter ja muut hahmot siirtyvät äkkiä lastausovi auki maassa olevan helikopterin sisälle – ilmeisesti kukaan ei viitsinyt animoida kopteriin kiipeämistä, joten asia ratkaistaan kylmästi teleportilla! Tyylikästä!
Pelissä on myös hurjan hieno tekoäly, jonka ansiosta hahmot suorittavat usein loistavia ja aidolta tuntuvia temppuja, kuten ”juokse puoli minuuttia paikallasi seinää vasten” tai ”ryntää suoraan tulilinjalle”. Aitoa tunnelmaa vahvistaa entisestään esimeriksi kapinalliskylä, joka koostuu etupäässä kalustamattomista huoneista sekä kasvit, joista ei voi ampua läpi – itse kiroilin vaikka kuinka pitkään, että miksi en osu kiikarikiväärillä viholliseen, kunnes tajusin, että juuri siinä kohtaa roikkuva palmunlehvä torjui luodin. Onneksi vihollinen seisoi rauhallisesti paikoillaan, kunnes sain tähtäyksen kohdalleen. Se sentään oli käyttäjäystävällistä.
Peli on myös suoraan sanoen melko ruma. Tekstuurit ovat suttuisia ja hahmoanimaatioon kuuluu läheisesti esimerkiksi se, etteivät hahmot useimmiten tunnu katsovan pelaajaan päin puhuessaan. Tarjolla on myös yksi säälittävimmän näköisistä liekinheitinefekteistä miesmuistiin.

Kaverit mukaan sotaan

Yksi valopilkku Hazessa kuitenkin on, nimittäin sen moninpeli. Tarjolla on perinteistä verkkoräiskintää, joka on toteutettu ihan mukiinmenevästi, mutta paras ominaisuus on mahdollisuus hypätä suoraan käynnissä olevaan peliin ja pelata yhteistyössä neljään pekkaan. Kuten aina, yhdessä pelaaminen on automaattisesti hauskaa. Se ei korvaa pelin puutteita, mutta ainakin se auttaa unohtamaan ne hetkeksi.
Tiedän, että tässä on vuodatuksen makua, enkä rehellisyyden nimessä halua antaa väärää kuvaa Hazesta: parhaimmillaan ammuskelu on ihan hauskaa, ja esimerkiksi kapinallisten kyky tehdä kranaateista ansoja tai leikkiä kuollutta ovat sinänsä nokkelia ideoita. Jos Hazen pelaa läpi, ei se sentään ole mitään partaterien nielemiseen verrattavaa puuhaa. Valitettavasti kokonaisuus ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin: jos aletaan kilpailla räiskintäpelien kuninkuudesta, Haze pääsee hädin tuskin edes karsinnasta läpi itse varsinaiseen kilpailuun. Nykyisin peliltä voi perustellusti vaatia tätä enemmän.

Free Radical

Free Radical Designin parissa vaikuttava väki tunnetaan useista rakastetuista peleistä, kuten GoldenEye 007:stä (1997), Perfect Darkista (2000) ja TimeSplitters-sarjasta (2000, 2002 ja 2005). Monella pelaajalla on siis perustellusti ollut varsin kovat odotukset Hazen suhteen, ja pelistä onkin povattu eräänlaista PS3:n pelitarjonnan kulmakiveä. Onhan kyseessä kokenut ja todistettavasti osaava kehittäjä, joka hallitsee erityisesti räiskintäpelien tekemisen. Valitettavasti Haze osoittaa, että maine ja kokemus eivät pelkästään riitä, jos itse tuote ei ole tarpeeksi hyvä. Mikä meni pieleen? Mene ja tiedä, mutta se on ainakin varmaa, että tulossa olevat TimeSplitters 4 ja vielä salainen, LucasArtsin kanssa yhteistyössä tehtävä peli eivät tämän jälkeen saa enää automaattisesti hyvää vastaanottoa, vaan Free Radical Design saa todella tehdä töitä maineensa eteen.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Menipä pahasti pieleen. Siitä lähtien, kun Free Radical Design perustettiin, me pelaajat olemme odottaneet tiimiltä sitä Goldeneyen henkistä jatko-osaa, eli tarinalla varustettua fps-peliä, eikä TimeSplittersin kaltaista moninpeliräiskintää. Nyt Hazea pelattuani alan ymmärtää miksi FRD ei ole aiemmin lähtenyt rakentamaan kokonaisvaltaista fps-peliä – kyvyt eivät näemmä riitä.
Hazen pohjimmainen idea on mielenkiintoinen, mutta kuten Mikko sanookin, niin draama hyytyy totaalisesti surkeasti ohjattuun ääninäyttelyyn ja vielä huonompaan dialogiin. Jos kuulen vielä kerran ”We fight for Merino!” -huudon, niin peliohjain lentää seinään.
Yhtäaikaisen nelinpelin toteuttaminen on kova tekninen haaste ja tekijät ovat kyenneet sisällyttämään Hazeen kaiken lupaamansa, mutta yhteistyöpelitila ei paljoa kiinnosta, kun pelaaminen on niin tylsää.
Lajityypistä pitäville Haze tarjoaa yllätyksettömiä hetkiä, mutta kyllä pelin jaksaa pelata läpi ja nettimoninpeli on varsin hyvin toteutettu.

5/10
Lisää luettavaa