Minustako Uwe Boll?
Supermassive Gamesin Until Dawn on ehkä 2000-luvun paras peli pariskunnille. Sen interaktiivista teini-slasheria voi ohjata vain yksi pelaaja, mutta tunnen monia, jotka istuivat ruutuun liimattuina huutelemassa ohjeita tyttö- tai poikaystävälleen. Supermassive olikin teoriassa oikea valinta kokeilemaan PlayLink-järjestelmää, jossa joukko puhelimia muunnetaan kosketusohjaimiksi langattoman lähiverkon kautta. Niin, teoriassa.
Hidden Agendassa Supermassive vaihtaa kauhun genreksi Seitsemän-henkisen sarjamurhailun. Nyyppäkyttä Becky Marney nappaa kiilusilmäisen psykopaatti Trapperin, jonka käyntikorttina ovat uhreihin jätetyt, ensihoitajia ja poliiseja lahtaavat ansat. Vuosikausien oikeusväännön jälkeen sähkötuolin sulakkeista puhallellaan pölyjä, kun teot tunnustanut nilkki muuttaakin tarinaansa. Asialla onkin kuulemma hänen lapsuudenystävänsä. Jostain käsittämättömästä syystä piirisyyttäjä Felicity Graves päättää tutkia asiaa Marneyn avustuksella, vaikka todisteita ei juuri ole. Ylläri pylläri, pian Trapperin jekkupaketit paukkuvat taas.
Läpeensä kliseisen sarjamurhatarinan voi kokea kahdella tavalla, ja se on selkeästi tarkoitettu vähintään kaksin koettavaksi. Yhteistyötilassa valitaan repliikkien välillä ja etsiskellään ruudulta johtolankoja. Parituntisen pelileffan tarina haarautuu lähes joka kohtauksessa, ja tavoitteena olisi tietysti napata Trapper vuoron perään Beckyn ja Felicityn saappaissa.
Kilpailutilassa mukaan tulevat Hidden Agenda -kortit, joiden avulla jokaisen pelaajan olisi luotsattava kohtausten lopputulemaa salaiseen suuntaan. Syyllisen etsintä vaihtuu silloin huijaus- ja bluffauspeliksi. Valintoja voi myös kaapata kertakäyttöisillä korteilla, joita tippuu pelaajille tasaisin väliajoin.
”Hätäisesti tuotettu kohellus on täysi pohjanoteeraus.”
Kaikki tämä kuulostaa kivalta, eikä PlayLink ole Hidden Agendan ongelma. Valintojen tekeminen ja triviatiedon selaaminen luontuu hyvin luurilla, mutta paketti on kaikissa muissa suhteissa hutaistun oloinen. Puisevat animaatiot saavat Mass Effect: Andromedan näyttämään Pixarin mestariteokselta, ja grafiikka on oikeasti hyvää vain pysäytyskuvissa.
Pahinta on se, että tarina hajoaa täysin käsiin. Kun Hidden Agendat ohjaavat pelaajia, tuntuu kuin ”elokuvaa” luotsaisi David Fincherin sijaan Uwe Bollin, McG:n, Olivier Megatonin ja Zack Snyderin ryhmä rämä. Hahmot vaihtavat persoonallisuutta lennosta ja mokailevat järjettömillä tavoilla. Pitikö tämän olla kreisikomediaa?
Nyt seuraa juonipaljastuksia, sillä edes yhteispelissä ei ole järjen hiventä. Meidän valintamme tuottivat tarinan, jossa piirisyyttäjä löysi sarjamurhaajan kellariluolan ja näki omin silmin tämän hengailevan härveleidensä äärellä. Silti loppuratkaisussa tämä melko merkittävä käänne jätettiin täysin huomiotta. Aivokuolleet kytät uskoivat syylliseksi yhtä sankareista, vaikka todistajana oli myös vaarallisessa operaatiossa pelastettu tuomari, joka vakuutti päinvastaista. Mitä ihmettä? Kun pahis ilmestyi virnuilemaan ruutuun, oli lähellä, ettei PlayLink-yhdistetty puhelin lentänyt läpi ruudun.
Pisteenä i:n päällä tarinan kappaleiden väliset tiivistelmäruudut puhuivat useaan otteeseen tapahtumista, joita ei pelissä oikeasti nähty. Tekisi mieli huutaa juonen ja pelaajien valintaverkon kutoneelle henkilölle ytimekkäästi näin: ”You had one job!”
Supermassive oli jo luomassa mainetta lupaavana studiona, mutta tämä hätäisesti tuotettu kohellus on täysi pohjanoteeraus. Hidden Agenda esittää hienon kysymyksen siitä, millaista olisi ohjata yhdessä elokuvaa samalla, kun sitä katsoo ystävien kanssa. Vastaus on, että ei mitään väliä, jos kyseinen leffa on täyttä skeidaa.