Murhamiehellä mutkia matkassa
Hitman. Harva pelisarjan nimi saa mielikuvitukseni laukkaamaan yhtä ylikierroksilla kuin tanskalaisen IO Interactiven vuosikausia jatkunut eepos. Eikä niinkään sen takia, että niiden tarina tai hahmot olisivat mitenkään erinomaisia – koska sitä ne eivät yleisesti ole – vaan koska niitä on niin pahuksen hauska pelata.
Tässä Hitman-pelit pähkinänkuoressa: olet koodinimi 47, legendaarinen salamurhaaja. Tehtäväsi on murhata joku yhteiskuntaa olemassaolollaan pilaava hylkiö. Mitä sitten tapahtuu? Miltei mitä tahansa, sillä Hitman-pelit ovat aina palkinneet mielikuvituksen käytöstä. Miten löydät kohteesi? Miten tapat tämän? Miten pääset karkuun? Vaihtoehtoja ja vastauksia on lukemattomia.
Pelit olivat niin riemukasta settiä, että legendaarisista tapoista ja mahdollisuuksista kerrotaan kaveriporukassani yhä tarinoita. Kuka keksi mitäkin, kuka onnistui masinoimaan kymmenen vaihetta pitkän tapahtumien ketjun, jonka seurauksena kohde itse räjäytti itsensä taivaan tuuliin, ja niin edelleen – legendaarisia pelejä. Odotin siis tuoreinta osaa todella innokkaasti.
Onkin harmi, että uusinta osaa tehdessään IO on ilmeisesti unohtanut, miksi heidän pelejään on perinteisesti pelattu.
Hitman: Absolution on kahden puoliskon peli. Se toinen puoli on periaatteessa vanhaa kunnon Hitmania: ”47, tässä ovat kohteesi: tapa heidät parhaaksi katsomallasi tavalla.” Ja sitten on hauskaa, kun koettaa keksiä, millaisilla ihmeellisillä tavoilla kohteensa voi lopettaa. Toki perinteinen kuristusvaijeri tai otsalaukaus toimivat, mutta miksi tyytyä tavanomaiseen, kun voi vaikka kytkeä kaverin kohta avaaman häkkiportin kiinni päävirtajohtoon, myrkyttää sushipäivällisen tai järjestää tupakkahuoneeseen menossa olevalle kaverille kaasuisen vastaanoton?
Nämäkin tehtävät kärsivät usein hieman siitä, että Hitman: Absolutionin kentät ovat aiempaa pienempiä, mikä tarkoittaa väistämättä vähemmän hauskoja mahdollisuuksia. Lisäksi siinä missä aiemmin Hitmaneissa hauskat erikoistapot piti itse masinoida kauhealla tapahtumien ketjulla, nyt kohteet käyvät itse kiltisti kurkkimassa päälle pudotettavan kassakaapin alla tai seisoskelemassa selkä pelaajaa päin monttujen reunalla.
Olikin hieman ikävää, että vasta noin kuuden tunnin pelaamisen jälkeen Hitman alkoi tuntua Hitmanilta, kun kentät olivat jo suurempia ja mielikuvituksen saattoi antaa tosissaan laukata. Ja kun mielikuvitus lentää, se lentää miltei yhtä lennokkaasti kuin vanhoina hyvinä päivinä. Parhaat tehtävät ovat todella riemukkaita ja tuntuvat sisältävän mahdollisuuksia joka lähtöön.
Hauskasti peli myös kannustaa kikkailemaan. Se sisältää aitojen saavutusten ohella myös sisäisen haastesysteemin, joka antaa vihjeitä mahdollisista murhatavoista ja haastaa sitten hyödyntämään niitä. Eräässä tehtävässä saa roimat bonukset, jos onnistuu polttamaan elävältä kaikki kolme kohdettaan. Vaan miten se sitten onnistuukaan? Sitä miettiessä menee helposti hetki jos toinenkin vain seuraillessa ja havainnoidessa.
Pienistä yskähtelyistä huolimatta salamurhat ovat yhä ratkiriemukasta tavaraa ja saivat aina hymyn huulilleni. Jos Hitman: Absolution koostuisi edes enimmäkseen niistä, lopussa seisoisi nyt aika paljon parempi arvosana. Mutta ei. Reilu toinen puolisko on jotain aivan muuta.
Toinen Hitmanin puolisko järkyttää ja yllättää. Unohda salamurhat, unohda vapaus, unohda mielikuvitus – tarjolla on kenttä toisensa jälkeen lineaarisia ja ahtaita kenttiä, joissa ainoa idea on väistellä vartijoita ja päästä ovelle, jotta voi edetä seuraavaan vastaavaan. Mitä IO on oikein ajatellut?
Osittain tämä outous toki selittyy sillä, että siinä missä aiemmissa Hitmaneissa koko tehtävä lähestymisineen, valmisteluineen ja pakoineen oli yksi iso kenttä, nyt kaikki sen osaset on pilkottu erilleen. Itseään toistavia ja innottomia käytäviä rassatessa tulee väistämättä mieleen, että hyvää pelattavaa riitti vajaaksi pelin puolikkaaksi ja loppu tungettiin täyteen sitä, mitä oli helpointa tehdä.
Toki Hitmanit ovat aina sisältäneet hiippailua, mutta aiemmin se oli tosiaan orgaaninen osa peliä. Sait valita itse reittisi ja tehdä omat ratkaisusi kokien joka välissä sitä hyvää Hitman-jännitystä ja -kaaosta. Ahtaat ja pahimmillaan parin huoneen kokoiset ”vältä poliisit ja pääse ovelle” -täytetehtävät eivät pääse lähellekään samaa fiilistä.
Vaikka ei tuntisikaan mitään periaatteellista vastustusta hiippailuosioita vastaan, Hitmanissa hiippailu ei ole erityisen hauskaa tai toimivaa. Syitä on pari. Aivan kuin ennenkin suuri osa pelistä kuluu erilaisia valeasuja käyttäessä ja miettiessä. Pukuun sonnustautunut kaljupää ei nimittäin voi kävellä juuri minnekään, mutta jos käy kolkkaamassa vaikka paikallisen raggarijengin jäsenen ja pöllii tämän vaatteet, tie eteenpäin aukeaa.
Nyt ongelma on siinä, että kaikki viholliset ovat telepaatteja. Jos 47 on naamioitunut raggariksi, kaikki kentän muut raggarit alkavat heti hänet nähdessään epäillä, että kaveri onkin kansainvälinen salamurhaaja – vaikka etäisyyttä olisi 200 metriä. Jos siinä kohtaa ei ehdi parissa sekunnissa piiloon, tuloksena on paljastuminen ja käytännössä uusi yritys. Paljastuminen kun johtaa aina vähintään roimaan pistemenetykseen ja usein myös tulitaisteluun, joista 47 ei yleensä selviä hengissä. Lisäriemuna viholliset näkevät joskus myös seinien läpi tai aavistavat psyykkisesti, että 150 metrin ja parin talon päässä kolkattiin juuri heidän kaverinsa.
Tämä mielessään jokainen voikin sitten miettiä, miten siistiä on yrittää hiippailla reilut 40 minuuttia vaikkapa kaivoksessa, jossa on 70 vartijaa partioimassa.
Ongelmat eivät valitettavasti lopu tähän, sillä epäonnistumisten aiheuttamaa painolastia pahentaa suorastaan surkea tallennuspistesysteemi. Itse ei voi tallentaa lainkaan, vaan jokainen tehtävä sisältää pari löydettävää välietappia. Tämä olisi jo yksinään vähän kömpelöä, sillä jos vapaassa maailmassa ei kulje juuri suunnittelijoiden toivomaa reittiä, näitä välipisteitä ei välttämättä edes ikinä löydä – tai sitten ainakin aivan väärissä kohdissa.
Ja vaikka löytäisikin, systeemi tökkii. Välietapista uudelleen aloittaminen nimittäin nollaa maailmassa monta asiaa. Ruumiit häviävät, viholliset palautuvat aloituspaikoilleen ja niin edelleen. Rasittavasti tallennuspisteisiin joutuu usein nojaamaan myös ohjausjärjestelmän tai muiden outouksien takia. Vahvan kontekstipohjainen ohjaus nimittäin päättää, kuristatko kaverin hiljaa vai alatko piestä häntä takaraivoon koko talon täyttävällä volyymillä sen mukaan, seisotko pikselin oikealla vai vasemmalla.
Tuloksena onkin uskomattoman turhauttava peli niin toteutukseltaan kuin potentiaaliltaan. Kun Hitman: Absolution esittää parastaan, se on oikeasti hyvä ja kiehtova pelikokemus; ei välttämättä aivan samanlainen kuin sarjan aiemmat pelit, mutta silti ehtaa Hitmania. Valitettavasti nämä parhaudet ovat kuitenkin vähemmistössä ja suuri osa peliajasta kuluu tehden jotain aivan muuta.
Vaihtopelaaja
Ennakko-odotukseni Hitman: Absolutionia kohtaan olivat kohtuullisen korkealla, sillä pidin paljon sarjan aikaisemmista peleistä. Pelisarjan viehätys on perustunut laadukkaasti toteutetun kokonaisuuden ohella ainakin näennäiseen vapauteen annetun tehtävän suorittamisessa.
Tässä mielessä Absolution onkin ehtaa Hitmania. Haluatko hiippailla huomaamattomasti vartijoita väistellen ja hoidella kohteesi rotanmyrkyllä? Haluatko poimia vartijoita yksi kerrallaan pianonkieltä ja ympäristöä hyväksi käyttäen? Haluatko kävellä sisään aseet laulaen ja nitistää koko vihollisjoukon suojien takaa puikkien, vaikka se ei olekaan paras tapa nauttia pelistä? Kaikki vaihtoehdot toimivat.
Absolution on myös malliesimerkki melkoisen haastavan lajityypin toteuttamisesta helposti lähestyttävässä muodossa. Ensitutustumisensa sarjaan tekevät saavat tarvittaessa Instinct-toiminnon avulla sekä vinkkejä tehtävän suorittamiseen että helpotusta hiiviskelyyn. Peliä ei silti ole tyhmennetty, vaan haastavammilla vaikeustasoilla se on aidosti haastava, mutta myös äärimmäisen palkitseva pelikokemus. Hiiviskelyn epäonnistuminenkaan ei turhauta, sillä toiminta on brutaalia ja hauskaa, ellei tavoittele parhaita arvosanoja, jolloin paljastuminen johtaa tutuksi käyvään latausrumbaan.
Valitettavasti pelin kömpelösti kerrottu ja töksähdellen etenevä tarina ei yllä toiminnan tasolle. Hitman: Absolution on silti oman pelivuoteni kärkipäässä, vaikka se tuntuukin kokoelmalta löyhästi yhteen nidottuja, mutta itsenäisesti hyvin toimivia tehtäviä.
– Jukka Moilanen 9/10