Herra 47 maailmankiertueella
IO Interactiven Hitman-sarjan tuorein osa ei vaikuttanut ennakkoon kovin lupaavalta tapaukselta. Muistissa oli vielä luokattoman huono Hitman Absolution, ja kun aivan julkaisun kynnyksellä peli pilkottiin episodipohjaiseksi, ilmassa leijaili jo vahva pannukakun tuoksu.
Toisin kuitenkin kävi, sillä vuoden aikana Hitman on todistanut laatunsa useaan kertaan. Kauden päätteeksi kaikki vuoden aikana julkaistu sisältö on pakattu yhdelle levylle ja saatu näin aikaan huisi paketti täynnä ehkä sarjan parasta Hitmania.
Koodinimi 47 on maailman paras salamurhaaja. Hänet hälytetään apuun, kun kohde on niin vaikeasti tavoitettava, että muut eivät operaatiota edes yrittäisi. Hämmentävän monipuolisten lahjojensa ansiosta 47 onnistuu poistamaan vaikeimmatkin rikat elämän rokkaa pilaamasta.
Nykyisessä muodossaan Hitman on sangen perinteinen sarjan edustaja. Levyltä löytyvät kaikki vuoden aikana julkaistut kuusi episodia, jotka vievät 47:n Pariisista Hokkaidoon. Tarinoiden ystäville jää käteen tyhjä arpa, sillä vaikka teoriassa kaikkia episodeja sitookin yhteen suurempi tarina, jota kerrotaan tehtävien välissä välianimaatioiden avulla, mitenkään mieleenpainuva se ei ole.
Kehnon tarinan ei kannata antaa vaivata mieltä sen enempää, sillä rehellisesti sanoen sitä ei kaipaa. Hitman elää pelillisen sisältönsä myötä, ja sitä paketista löytyy yllin kyllin. Kukin pelin kuudesta episodista sijoittuu omaan kaupunkiinsa, joita pääsee tarinatehtävien ohella tutkimaan monilla tavoin. Peliin julkaistiin muutamia lisätehtäväpaketteja, jotka ovat hyvinkin lennokkaita. Niiden ohella tarjolla on pelinkehittäjien ja pelaajien laatimia tehtäviä sekä todella kiinnostavia eskalaatiotehtäviä.
Eskalaatiotehtävät ovat eräänlaisia kanttikokeita, joissa pitää murhata samoja kohteita useita kertoja. Jokaisen onnistuneen suorituksen jälkeen ehtoja kiristetään ja tehtävää vaikeutetaan. Tämä sopii mainiosti Hitmaniin, sillä se on peli, joka on suunniteltu pelattavaksi uudelleen ja uudelleen.
Hitman-pelit ovat aina tarjonneet pelaajille valtavasti vapautta. Agentti 47:llä on kussakin tehtävässä kohteensa, mutta kaikki muu jää pelaajan itsensä luovuuden varaan. Jos haluaa olla tylsä, kohteensa voi tappaa kävelemällä tämän viereen, paukauttamalla pistoolilla ohimoon ja juoksemalla sitten karkuun. Mutta eihän niin nyt tehdä, sillä tarjolla on paljon huikeampiakin vaihtoehtoja.
Murhia suoritetaan toinen toistaan ihmeellisemmissä ympäristöissä Italian aurinkoisesta rantakaupungista Pariisin muotinäyttelyyn ja arabikevään tunnelmia tavoittelevaan marokkolaismielenosoitukseen. Kentät ovat suuria, avoimia ja täynnä kätkettyjä juttuja, joita voi hyödyntää mielenkiintoisilla tavoilla.
Suuri osa peliajasta on aina mennyt siihen, että kohteen rutiinit opetellaan sitä varjostamalla, mikä auttaa kehittelemään toinen toistaan ihmeellisempiä murhakeinoja. Diivaileva elokuvaohjaaja tykkää tehdä itse omat stunttinsa, joten ehkä olisi jokin keino ylikellottaa harmiton lavasteliekinheitin vähän tehokkaammaksi? Oikeuden ja kohtuuden nimissä olisi kiva tuupata katolta kusipäinen laulaja, joka huhujen mukaan tappoi oman tyttöystävänsä samalla tavalla. Tai ehkä golfista pitävä mafioso voisi saada peliinsä uusia ulottuvuuksia, jos hänen golfpallonsa vaihtaisi räjähtävään versioon?
”Kehnon tarinan ei kannata antaa vaivata mieltä sen enempää, sillä rehellisesti sanoen sitä ei kaipaa. Hitman elää pelillisen sisältönsä myötä, ja sitä paketista löytyy yllin kyllin.”
Jokainen tehtävä on täynnä tällaisia erikoisia ja ainutlaatuisia tapoja päättää kohteen päivät, eikä niiden etsiminen ole koskaan ollut sujuvampaa. Alueella liikkuvien ihmisten keskusteluja kuuntelemalla voi saada vihjeitä sekä halutessaan napata mahdollisuudesta kopin, jolloin peli opastaa suoraan askel kerrallaan, miten esimerkiksi ammutaan kenraali hävittäjän heittoistuimesta hangaarin kattorakenteisiin.
Puristit eivät ehkä tykkää, mutta minä kyllä. Suurin osa mahdollisuuksista menisi kokonaan sivu suun niitä koskaan edes huomaamatta, ellei peli ohjastaisi niiden jäljille. Vihjeiden määrää ja tasoa voi myös säädellä tai kytkeä ne kokonaan poiskin, jos haluaa etsiä kaiken itse. Yksistään niiden olemassaolo tekee kuitenkin pelistä mukavan aloittelijaystävällisen ja tarjoaa noviiseillekin helpon pääsyn siihen hulvattomaan kaaokseen, jota Hitman parhaimmillaan on.
Perinteisesti eräs Hitman-pelien ongelmallisimmista osa-alueista on liittynyt valepukuihin. Kaksimetrinen, kalju ja viivakoodilla varustettu karpaasi ei kovin pitkälle pötkisi ilman valepukuja, joten niiden etsiminen ja käyttö on avainroolissa, jos Hitmanista aikoo saada mitään irti.
Valepuvuilla pääsee liikkumaan loogisesti pelin maailmassa. Esimerkiksi ravintolan työntekijä ei välttämättä pääse elokuvan kuvausalueelle, mutta erikoisefektiryhmän jäsen kylläkin. Jos yrittää väärässä asussa väärälle alueelle, saa heti epäilyt niskaansa ja vitkastelusta poliisit peräänsä. Ei siis kannata.
Oikea asukaan ei takaa autuutta, sillä jotkut vastaantulijat näkevät omaan ryhmäänsä kuuluvan valepuvun läpi. Tarjoilijoiden esimies voi tuntea alaisensa ja liian lähelle päästyään paljastaa 47:n valepuvun. Peli merkitsee kaukaa kierrettävät kohteet selkeästi ja helposti, mikä auttaa vähentämään havaituksi tulemisen aiheuttamaa harmia.
Ei se sitä kuitenkaan poista, sillä Hitmanin tekoäly on vähän töksähtelevä. Usein vastaantulijat kilahtelevat ihan ihmeellisistä asioista. Kuulostaako kohtuulliselta, että hotellin vartijat saapuvat ampumaan vieraan, joka käväisi VIP-ravintolassa? Tai että koko kerroksellinen roudareita raivostuu, kun yksi heidän kollegoistaan kiipeää hetkeksi kitaralaatikon päälle seisomaan?
Hitmanin pelaaminen tuntuukin usein siltä kuin yrittäisi luovia tietään läpi arvaamattoman karikon. Tämä tuntuu hyvin videopelimäiseltä ja joskus ärsyttävältä, mutta kyseessä on ihan opittava taito. Pitää vain tietää, millaisista asioista silminnäkijät hermostuvat ja sitten joko vältellä niiden tekemistä tai käyttää niitä tekoälyn manipulointiin.
Kokonaisuutena Hitman on erinomainen peli. Kun pääsee oikeaan mielialaan ja lähtee vapaasti ja rohkeasti leikkimään sen hiekkalaatikoilla, edessä on tuntikaupalla riemastuttavia pelihetkiä. Peli ei todellakaan ota itseään vakavasti, joten hölmöjen kohtausten, hullujen murhien ja älyttömien sattumusten parissa saa oikeasti nauraa usein ja lämpimästi.
Ajoittaiset turhautumiset, töksähtelyt ja eeppiset lataustauot tylsyttävät ehkä sen aivan kirkkaimman terän, mutta eivät pilaa pakettia. Kun valtaosa sisällöstä on erinomaisen korkealaatuista, voidaan puhua perustellusti sarjan parhaasta osasta tai ainakin tittelistä vakavasti kisaavasta pelistä. Kannattaa ihmeessä testata ainakin sen ensimmäisen episodin verran!