Homefront / Arvostelut / pelaaja.fi

Homefront

5.04.2011 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
13

Idän ihme on taas nykyään kova sana. 80-luvulla ja vielä 90-luvun alussa pelättiin kovasti Neuvostoliittoa ja sitä, mitä veli venäläinen vielä keksisikään. Nykyään siellä päin on rauhallisempaa, vaikka pari huru-ukkoa kuvitteleekin, että kohta imperiumi on taas pystyssä. 2010-luvun kova sana mörkövaltioista puhuttaessa on tietenkin Pohjois-Korea.

Mitä tapahtuukaan sen uuden rautaesiripun takana? Ovatko tarinat ihmisoikeusrikkomuksista totta? Onko Kim Jong-ilin armeija niin mahtava, kuin pahimmat tarinat kertovat? No, oikeasti tuskin kuitenkaan, mutta Homefrontin maailmassa kylläkin.

Jenkkien jäätyä pienen talouskriisin jalkoihin Pohjois-Korean yllättävän kova sotilasmahti ottaa ja rullaa haltuunsa koko Aasian alueen. Sen jälkeen vuorossa on Yhdysvallat, jonka korealaiset valloittavat alta aikayksikön ja muuttavat sitten Kim-sedän sotarikos-huvipuistoksi.

Ja tästä se pelin tarina vasta kunnolla alkaakin, pienestä Coloradon osavaltion kaupungista, jossa korealaisten sotarikokset ovat arkipäivää. Ihmisiä raahataan työ- ja keskitysleireille tai ammutaan lastensa eteen kadulla. Kaikki tämä nähdään myös pelin pitkässä alkuajelussa, joka saa Modern Warfare 2:n ”No Russian” -tehtävän näyttämään teletappien rällätykseltä.

Ei olekaan mikään ihme, että Coloradon osavaltiossa toimii aktiivinen vastarintaliike, jonka riveihin pelaajakin ajautuu. Porukan tarkoituksena on tehdä uhkarohkea operaatio, joka voisi onnistuessaan palauttaa uskon valloitettuun maahan ja aloittaa hurjan vapaustaistelun.

Yksin ei ole kivaa

Jos lähtökohdat kuulostavatkin edes hieman tuoreilta, pelin tarina itsessään on kokoelma genren huikeimpia kliseitä. Olo on kuin lukisi Tom Clancyn kirjaa, jonka pappa on kirjoittanut unohdettuaan popsia dementialääkkeensä, ja joka täten koostuu hänen aiemmista kirjoistaan revityistä irtoluvuista ilman sen suurempaa yhtenäisyyttä.

Ei silti, ehkä tämä on vain hyvä asia. On ehkä parempi, että tiimi on vetäissyt esiin ikivihreistä koostuvan soittolistan sen sijaan, että Kaoksen pojat olisivat ryhtyneet säveltelemään omiaan. Nyt tarina ei nimittäin yllätä, mutta ainakin se toimii pelin neljätuntisen yksinpelin ajan pääasiassa ihan mukiinmenevästi. Petoksia, takaiskuja, suuria onnistumisen hetkiä ja eeppinen lopputaistelu – siinäpä sitä.

Ja tässä voisikin olla kasassa ainekset ihan hyvään, joskin rikollisen lyhyeen yksinpeliin – jos pelattavuus ei iskisi väliin. Homefront on nimittäin suunniteltu ensisijaisesti moninpeliksi, ja yksinpeli on sitten pultattu samojen raamien päälle jeesusteipillä ja kuparilangalla. Tuloksena on huojuva ja heiluva hökötys, joka natisee liitoksistaan, kun vähän poikkeaa suunnitellulta polulta, ja romahtaa, kun pelaaja hieman aivastaa.

Kampanja itsessään on tympeä putkijuoksu, jossa juostaan ryhmänjohtajan perässä pitkin rännejä ja tunneleita. Välillä eteen tulee aukeampi tila, jolloin edessä on yksi pelin kahdesta toimintakohtauksesta: joko pitää edetä tiettyyn paikkaan tai puolustaa tiettyä paikkaa. Näistä ensimmäinen on se heikompi vaihtoehto, sillä tällöin vihollisia spawnaa niskaan loputtomasti – ja näkyvästi! Jos pelaaja on onnistunut lipsahtamaan metrinkin sivulle siitä, missä kehitystiimi olettaa hänen seisovan, pääsee ihmettelemään, miten korealaiset napsahtavat tyhjiöstä olemassaoloon pelaajan silmien edessä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen hallusinaatio, sillä nämä hallu-korealaiset eivät myöskään piittaa kenestäkään muusta kuin pelaajasta. Tuleehan siinä tärkeä olo, kun 70 tyypin välisessä taistelussa korealaiset juoksevat jenkkiryhmän ohi päästäkseen tykittämään pelaajaa lähietäisyydeltä ohimoon.

Nämä kohtaukset ovat puhdasta tuskaa, sillä pelin aseet ovat tehokkaita ja pelaaja on vainaa alta aikayksikön. Vihollisilla on myös välillä tapana ammuskella seinien läpi, joten latausruutu tulee tutuksi. Ja usein peli palaa sen jälkeen useita minuutteja ja pari pitkää välikeskustelua taaksepäin ennen uutta yritystä.

Mahtuu mukaan hienoja ja oikeasti toimiviakin kohtauksia. Mutta niitä on sen verran vähän, että suurin osa pelistä tuntuu tyhjältä täytteeltä, jonka läpi kahlatessa tulee lähinnä kiukkuiseksi. Siispä: älkää herran tähden edes harkitko ostavanne Homefrontia sen yksinpelin takia. Pelin ainoa toivo on moninpelissä.

Porukassa voi olla kivaa...

Yksinpeli on siis pelattavuudeltaan hieman Call of Dutyn kaltainen. No, moninpeli pistää vielä paremmaksi: se on Call of Dutyn äpärälapsi, joka on viettänyt lapsuutensa hieman ankeammissa olosuhteissa. Teoriassa mukana ovat kaikki ne elementit, jotka tekevät Call of Dutysta Call of Dutyn. Luokkapohjaista tiimitappomatsia ja kiintopisteiden hallintaa? Löytyy. Kustomoitavia varusteita? Juu. Tasojen myötä aukeavia lisäoptioita? Totta mooses!

Ongelma on vain siinä, että monet näistä apinoinneista on apinoitu Call of Dutya huonommiksi. Ammuskelu tuntuu hyvältä, sillä aseet ovat tehokkaita, niissä on samanlainen kotoisan oloinen rautatähtäin-snap kuin Call of Dutyssa olalle nostaessa ja osumat huomaa selvästi. Tämä on siis kunnossa.

Ongelmista suurin on pelin pieni karttavalikoima. Seitsemän pienikokoista ja huonosti suunniteltua karttaa eivät tarjoa niinkään ovelia vaihtoehtoja, vaan helppoja ja ylivertaisia kämppimispaikkoja, joilla saa masennettua puolet vastustajan joukkueesta.

Onkin harmi, ettei tiimi ole uskaltanut yrittää enempää omiaan, sillä ne omat oivallukset ovat hyviä. Pelissä ei ole mitään killstreakejä, vaan jokaisesta suorituksesta saa jotain geneerisiä taistelutaaloja. Taaloilla taas saa ostaa jommankumman ennen peliä valitsemistaan erikoisjutuista.

Skaalan alapäästä löytyy sinkoja, luotiliivejä sekä tutkakoneita, ja yläpäästä taas taktisia ilmaiskuja ja kauko-ohjattavia sotakoneita. Hauskana oivalluksena peliin palatessaan voi käyttää rahansa myös ajoneuvon ostamiseen ja täten aloittaa pelin vaikka taistelukopterissa.

Tuloksena on pelitila, joka ei todellakaan ole omaperäinen, mutta kylläkin hauska. Hyvänä iltana taistelu on hillitöntä kaaosta, jossa joka paikka on täynnä räjähdyksiä, lentävää romua ja konetuliaseiden tykitystä.

Huonona iltana taas koko vastustajan tiimi kämppii tarkkuuskiväärit kädessä sillä koko kartan kattavalla kukkulalla ja oma tiimi lyö hanskat tiskiin viiden minuutin kohdalla. Huonoja iltoja osuu vastaan valitettavan usein, mutta ehkä se siitä, kun pelaajat oppivat pelaamaan.

...mutta ei välttämättä

Homefront on kahden puoliskon peli. Jos se ei vielä tullut selväksi, yksinpeli on täysi susi. Pelkästään yksinpeliä kaipaaville Homefrontia ei juuri voi suositella. Vähimmäisvaatimus ostokselle on halu ja aikomus pelata pelin 32 pelaajan moninpeliä aktiivisesti ja innokkaasti. Mitään yhteistyöpeliä, Special Ops -tilaa tai muita herkkuja ei nimittäin löydy.

Moninpeliin kohdistuvat siis kovat paineet, enkä oikein tiedä, kestääkö se niitä. Toisaalta moninpeli on parhaimmillaan todella hauskaa. Lehdistön ja kehitystiimin välisissä arvostelumatseissa touhu oli nopeatempoista, hauskaa ja toimivaa. Olisin ollut itsekin valmis maksamaan pelistä, jos sitä olisi pyydetty.

Mutta kun peli sitten lopulta julkaistiin, pelaajat löysivät parissa päivässä ne moninpelin porsaanreiät. Yllättäen hauska peli olikin kuin hampaiden kiskomista pupuhyppivien, kämppivien ja perseilevien teinien keskellä. Tätä Homefrontia en pelaisi ilmaiseksikaan iltaa kauempaa.

Niinpä nyt pitäisikin leikkiä meediota. Kumpi näistä on se oikea Homefront? Kumman saat, kun lyöt rahasi tiskiin? Pelkään pahoin, että sen jälkimmäisen, jos kehitystiimi ei tee asioille jotain ja nopeasti. Jos taas tekee, tuloksena on toimiva ja hauska moninpeli, joka tarjoaa ihan varteenotettavan – joskaan ei originellin – vaihtoehdon puhki kalutuille Call of Dutyille.

Palkkio niskassa

Perinteisten pelitilojen päälle saa halutessaan pultattua niin sanotun Battle Commander -option. Se toimii kuin alla oleva peruspelitilakin, mutta yhdellä erolla: jos joku pätee kentällä tarpeeksi, vastapuolen komentaja tarjoaa hänen päästään palkkion. Mitä korkeampi palkkio on, sitä tarkemmin vastapuoli näkee supermiehen sijainnin ja sitä enemmän hänen murhaamisestaan saa rahaa.
Tämä auttaa pitämään ylivertaiset pelaajat kurissa, mutta tarjoaa tosi koville ramboille myös mahdollisuuden auttaa joukkuettaan: kun puoli tiimiä juoksee yhden haamun perässä kukkuloilla, maalipaikat on helppo valloittaa.

Wolverines!

Jos et ole jo nähnyt mainiota Red Dawn -elokuvaa, se kannattaa vilkaista läpi pohjatiedoksi. Kyseessä on käytännössä sama skenaario: neuvostoliittolaiset hyökkäävät Yhdysvaltoihin, ja vain muutama vastarintaliikkeen sotilas – jotka ovat tällä kertaa lukiolaisia – voi pelastaa kotikaupunkinsa. Homefrontista löytyy useita suoria viittauksia elokuvaan ja sen ikimuistoisimpiin yksityiskohtiin. Tuotosten yhtäläisyys ei ole sattumaa, sillä Homefrontin on käsikirjoittanut elokuvankin takana oleva John Milius.

6/10

Kommentit

Käyttäjän ikupop kuva
ikupop

Vuoden pettymys!

Käyttäjän The_pro_gamer kuva
The_pro_gamer

Vaihtelu virkistää, ihan kelpo peli

Käyttäjän reilu pelaaja kuva
reilu pelaaja
Käyttäjän lollendaal kuva
lollendaal

kerrankin vaihtuu codi genre

Käyttäjän rokk1m4kk4r4 kuva
rokk1m4kk4r4

Huonosti toteutettu.

Käyttäjän redshift kuva
redshift

Suuri pettymys.Todella keskinkertainen surkeus.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Lyhyt ja ruma. mutta ei täysi fiasko

Käyttäjän lakku kuva
lakku

Kelpo peli.

Käyttäjän parsakaali kuva
parsakaali
Käyttäjän Waltter30 kuva
Waltter30

Iha jees! Vaihtelua codiin ja BC2:seen haluaville!