Homefront: The Revolution

Innokkaasti tuttuja ideoita kierrättävä Homefront: The Revolution jää kokonaisuutena melkoiseksi raakileeksi.

3.6.2016 05:15

Laitetaan paikat koreaksi

Viisi vuotta sitten julkaistu Homefront on saanut viimein jatko-osan. Tie Homefront: The Revolutioniin on ollut kivinen ja mutkikas. Ensin julkaisija THQ ajautui konkurssiin. Konkurssipesästä pelisarjan oikeudet hankkinut Crytek taas päätyi sulkemaan Homefront: The Revolutionia kehittäneen studionsa talousvaikeuksien vuoksi. Peli on lopulta saatu kauppoihin, mutta sotkuinen kehitystyö on jättänyt jälkensä.

Homefront: The Revolutionissa eletään tälläkin kertaa maailmanmahdiksi nousseen Pohjois-Korean ikeessä. Vahvoja Apple-viittauksia sisältävä introvideo kertoo, kuinka vuosikymmenten varrella autotallista teknologia- ja asejätiksi kasvanut valtio on miehittänyt Yhdysvallat laitteisiin piilotettuja takaportteja hyödyntämällä. Kansanarmeija KPA:n joukot partioivat kaduilla pitäen siviiliväestön tiukasti rautanyrkkinsä alla, eikä kenelläkään ole enää kivaa.

Mutta onneksi on vastarintaliike, jonka pelastajaksi nousee uusi tulokas Ethan Brady. Brady on väritön, hajuton ja mauton kaveri eli perinteinen räiskintäpelin pelaajahahmo. Tarinan ytimessä on KPA:n vangitseman vastarintamessiaan pelastaminen, sillä vallankumouksesta ei tule mitään ilman Benjamin Walkeria. Walkerin kaipuu tuntuu vähän kummalliselta Bradyn lahdatessa valtaajajoukkoja sadoittain, mutta nähtävästi pehmeistä arvoista pitävä kansa arvostaa enemmän Walkerin puhelahjoja. Vastarintaliike ei oikein herätä myötätuntoa, kun suurin osa väestä on jonkin sortin psykopaatteja.

Homefront: The Revolution on periaatteessa avoimen pelimaailman räiskintäpeli. Philadelphian kaupunkialue on kuitenkin jaettu useampaan irralliseen osioon, jotka eivät ole itsessään järin suuria. Etenemistä ohjataan tarinatehtävillä melko suoraviivaisesti, mikä saa pelimaailman tuntumaan vielä tiiviimmältä.

Dambuster Studios lainaa peliinsä surutta esimerkiksi Ubisoftin julkaisuista tuttuja avoimen pelimaailman rakenteita. Vastarintaliikkeen jalansijaa kasvatetaan pikkuhiljaa valtaamalla uusia alueita. Alueita vallataan rakennuksissa kiipeilemällä, mikä on juuri Ubisoft-formaatin jopa vitsiksi asti toistettu kulmakivi.

Kaupunginosat ovat nekin kovin tylsiä. Paikat koostuvat joko rakennuksista, joiden sisälle ei pääse, tai rakennuksista, jotka sisältävät irtorojua pelaajan kerättäväksi. Tekemistä on periaatteessa siellä sun täällä, mutta kaikki sivutehtävät tarjoavat sitä samaa vähän eri paketissa. Joskus ammutaan KPA:n herroja, välillä siviilejä kurittavia sotilaita. Onneksi sivutehtäviä ja talonvaltauksia ei ole välttämätöntä tehdä muulloin kuin tarinan edistämisen niin vaatiessa.

Ainakin arvioitavaksi toimitetussa versiossa sivutehtävät putkahtivat suoritettavaksi uudestaan kerta toisensa jälkeen. Melkein aina samaan paikkaan saapuessa odottamassa oli sama tilanne: alistettu siviili pelastettavaksi, propagandarekka sabotoitavaksi tai kerjäläinen tuettavaksi.

Aluksi ruudulle huutomerkin kera pompahtavat tehtävät sotkivat etenemisen, kun jokaisella kerralla piti pysähtyä auttamaan vähäosaisia, eikä mekanismia avattu yhtään pelin toimesta. Pian opin vain olemaan välittämättä sivutehtävistä, ellei ollut ihan pakko nostattaa kansan kapinahenkeä kuvaavaa mittaria. Kyseessä ei toivottavasti ollut pelin kehittäjien kaavailema lopputulos.  Homefront: The Revolutionin pelimekanismit rakoilevat kuitenkin niin paljon, että suunnittelussa on selvästi käynyt kömmähdys jos toinenkin.

”Vastarintaliike ei oikein herätä myötätuntoa, kun suurin osa väestä on jonkin sortin psykopaatteja.”

On Homefront: The Revolutionissa kuitenkin hyvääkin. Toiminta on viihdyttävää etenkin pienissä pätkissä. KPA:n kätyrien kohtaamisissa ei ihan hirveästi ole vaihtelua, sillä vihollistyyppejä on lähinnä muutamia erilaisia. Asearsenaalista löytyy kuitenkin tyydyttävää potkua monenlaiseen käyttötarkoitukseen. Suoran toiminnan sijaan peli yrittää kannustaa hiippailuun, mutta pääasiassa siihen ei ole tarvetta. Bradyn juoksuvauhti on suoraan 90-luvun räiskintäpeleistä, joten vihollisten ohi voi yleensä kipaista huoletta. Vaihtoehtoisesti sotilaat voi ohittaa myös moottoripyörällä, joka onkin pelissä paras tapa edetä. Viholliset ovat toki vaarallisia ja kuolema koittaa nopeasti varomattomille. Karkuun pääseminen on kuitenkin yleensä liian helppoa, eivätkä KPA:n partiot herätä toivottua pelkoa mies- ja kalustoylivoimasta huolimatta.

Aseiden ja muiden varusteiden päivittämiseen käytetty systeemi tuntuu kovin erikoiselta. Osa varusteista avataan teknologiapisteillä, joita saa lisää tehtäviä suorittamalla. Osan tavaroista saa käyttöönsä taas dollareilla, joita voi niin ikään kerryttää tehtävistä sekä kerättyä irtorojua myymällä. Räjähteitä, hakkerointityökaluja, polttopulloja ja hämäykseen tarvittavia paukkupommeja taas voi rakennella kaupungin kätköistä kerätyistä komponenteista.

Varusteita kannattaakin pitää jatkuvasti täydennettynä. Koskaan ei nimittäin tiedä, milloin vallankumouksen eteen tehtävä työ edellyttää esteen räjäyttämistä tai teknologian hakkeroimista. Jouduin itse opettelemaan tämän kantapään kautta jouduttuani useampaan kertaan palaamaan turvatalolle hakemaan lisää varusteita, kun tehtävässä etenemiseen ei vain ollut muita vaihtoehtoja.

Vastaaviin tilanteisiin törmää myös muissa yhteyksissä. Koko pelin raivostuttavin kohtaus oli tehtävä, jossa jouduin etsimään kerrostalon raunioista piilotettuja kaavakuvia. Siihen saakka kaikki etsittävät esineet oli piilotettu tuttuun tapaan kiipeilypulmien taakse. Tällä kertaa lappunen oli kattolaatan takapuolella, eikä pelissä missään vaiheessa annettu ymmärtää, että laattoja voisi tiputtaa ampumalla. Onnistuin lopulta puolen tunnin päämäärättömän pyörimisen jälkeen ratkaisemaan pulman, mutta päällimmäinen tunteeni ei ollut suinkaan onnistumisen ilo.

Joku saattaa toki arvostaa Homefront: The Revolutionin tapaa olla pitämättä pelaajaa kädestä, mutta hienoinen johdattelu olisi toisinaan paikallaan. Ei kaavan rikkomisessa ole mitään pahaa, mutta uusien pelimekanismien soveltaminen ilman niiden esittelemistä johtaa lähinnä hämmentäviin pelikokemuksiin.

Homefront: The Revolution tuntuu lainaavan paljon ideoita muista peleistä, mutta kehittäjät eivät oikein tunnu hoksanneen, mitä ideoilla oikein pitäisi tehdä. Harvat ratkaisut tuntuvat oikeasti harkituilta ja tasapainotetuilta. Kokonaisuudessa on tämän tästä jotain vähän vinksallaan. Suoraviivaisempi lähestymistapa olisi tehnyt Homefront: The Revolutionista epäilemättä paremman pelikokemuksen.

Yksinpelitarinan ohella mukana on myös Resistance-yhteistyöpelitila. Resistancessa suoritetaan tehtäviä enintään neljän kaverin tiimeissä ja taistellaan vihollisaaltoja vastaan. Hahmoaan voi myös kehittää tehtävistä kerättyjen kokemuspisteiden avulla. Valitettavasti yhteistyötilassa ei ennen julkaisua riittänyt pelaajia kunnon testausta varten. Resistancea voi pelata myös yksin, mutta useammalle hengelle suunniteltujen tehtävien suorittaminen omin voimin ei ole erityisen hauskaa.

Homefront: The Revolution on pettymys. Pelin anti on lähinnä hetkittäin viihdyttävää räiskintää kehnon avoimen pelimaailman puitteissa. Asetelmasta saisi epäilemättä aikaan hyvänkin pelin, mutta tällä kertaa yritys jää reilusti vajaaksi.

5/10

Innokkaasti tuttuja ideoita kierrättävä Homefront: The Revolution jää kokonaisuutena melkoiseksi raakileeksi.

Jukka Moilanen

5/10
JulkaisijaDeep Silver
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätKiroilu, Väkivalta
Lisää luettavaa