Hiekkalaatikkosotaa
Homeworld-sarjalla on pitkä ja hämmentävä historia. Kaksi rakastettua pc-strategiaa näyttivät jo vajonneen limboon, kun sarjan oikeudet reissasivat pitkin maailmaa milloin missäkin. Kaikki päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä oikeudet löysivät hyvän kodin, originaaleista julkaistiin HD-uusintaversiot ja uutta peliäkin on tulossa.
Ensimmäinen upouusi Homeworld-peli ei voisi ensisilmäyksellä olla paljon erilaisempi. Avaruus on vaihtunut hiekkadyyneihin, ja kolmas ulottuvuuskin on hävinnyt strategisesta paletista. Mutta kannattaa vilkaista uusiksi: kyllä tämä ehtaa Homeworldiä on!
Homeworld: Deserts of Kharak kertoo tarinan siitä, miten Homeworldien avaruuskulkurit päätyivät eeppiselle avaruusmatkalleen. Vastaus ei yllätä: eeppisen matkan kautta, mutta nyt autiomaan halki. 13 tehtävän mittainen tarinatila kertoo, miten kuolevan planeetan rauhaarakastava kansa tykittää tiensä läpi aavikon paimentolaisten matkallaan kohti mystistä artefaktia, joka voi pelastaa kaikki.
Käytännössä tämä tapahtuu tosiaikastrategian keinoin, mutta paino on todellakin sanalla ”strategia”. Homeworldien tapaan mitään varsinaista tukikohdanrakennusta ei ole tiedossa, vaan tukikohdan virkaa hoitaa telaketjuilla hyvin hitaasti liikkuva aavikkolentotukialus. Se rakentaa yksiköitä, toimii resurssinkerääjien toimituspisteenä ja niin edelleen.
Tarinan edetessä tukialukseen voi pulttailla uusia moduuleita. Myös yksikkövalikoima kasvaa tehtävästä toiseen uusien lelujen ja niitä parantavien modien muodossa. Hirvittävän paljon yksiköitä ei ole koskaan, mutta se on ihan hyvä juttu. Ideana kun ei ole päteä miljoonalla erilaisella rassilla, vaan osata käyttää sitä kourallistaan hyvin.
Autiomaat ovat isoja myös Deserts of Kharakissa. Tehtävät tapahtuvat suunnattomilla ja paljon korkeuseroja sisältävillä kartoilla. Korkeuseroilla on myös väliä, sillä dyynit katkaisevat näkyvyyden ja korkealta ampuva yksikkö tekee alempana olevaan ylimääräistä vahinkoa. Niinpä taisteluissa onkin vähän koiratappelun makua molempien puolien yrittäessä siirrellä joukkojaan parempiin asemiin.
Muuten mennäänkin sitten tiukassa kivi–paperi–sakset-hengessä. Hitaat mutta tuhoisasti ampuvat raidetykit tekevät selvää peruspanssarivaunuista, jotka taas paukuttavat pikatykeillään nopeat tiedusteluvaunut päreiksi. Ja tiedusteluvaunut taas ovat niin nopeita, etteivät raidetykit niihin juuri osu. Pelin edetessä kuvioita hieman sotketaan ja sekoitetaan, mutta tämä on pelin henki.
Homeworldin tavoin peli on samalla hidastempoinen ja uuvuttavan paljon huomiota vaativa. Yksiköt liikkuvat hitaasti ja etäisyydet ovat suuria, joten koko ajan pitäisi ajatella pari askelta ennakkoon ja sitten jännätä kynsiä pureskellen, mitä yllätyksiä lähimmän dyynin takana odottaakaan.
Viholliset puskevat päälle usein hengästyttävällä tahdilla, ja pelaajasta tuntuukin, että kaikkialle ei mitenkään ehdi sammuttelemaan loputtomia tulipaloja. Haastetta nostaa se, että Deserts of Kharak vaatii paljon mikromanagerointia eli eri yksiköiden erikoiskykyjen, kuten suojaa antavan savuverhon, laukaisemista käsin. Niinpä pelaajalla on jatkuvasti kädet täynnä – eikä aina hyvällä tavalla.
Yksiköiden tekoäly ja reitinhaku töksähtelevät vähän väliä. Aika usein saa huomata, että elintärkeälle korjauskeikalle komennettu insinöörivaunu tököttääkin oman tukialuksen kyljessä samalla, kun kaverit kuolevat. Kiitos tästäkin.
Deserts of Kharak on kiva, joskin hyvin haastava strategiapeli, mutta vain jonkin aikaa. 13 tehtävän mittaisesta tarinatilasta ei riitä pelattavaa kuin muutamaksi illaksi. Se vaatii paljon, mutta jos oma asenne on kohdallaan, se voi myös antaa paljon. En yllättyisi, vaikka tässä olisi uusi kulttiklassikko.