Voiko kotiin enää palata?
Avaruus on täynnä värejä ja valoja. Alusparvet lipuvat sen halki kyljet kirkkaasti maalattuina kuin myrkystä varoittavat petokalat. Surumielisten puhallinsoitinten takana kuuluva rumpu on kuin sydämen syke. Se kaikki on niin kaunista.
Juuri tällaisena muistan alkuperäisen Homeworld-avaruussodan, mikä todistaa sen, että silminnäkijä on aina kaikkien epäluotettavin todiste. Nykyajan standardeilla peli ei näytä enää miltään, mutta se onkin uudellenmasteroidun version oikea taikatemppu: strategiapelin uudistettu grafiikka on juuri sellaista kuin nostalgialasien läpi katsotuissa muistoissa. Runkojen skarpit ja selkeät viivat kertovat silmäyksellä, mitä kukin laivastoni alus osaa, aina valtavasta emoaluksesta pienimpään luotaimeen.
Kokoelman klassikkopelit eli Homeworld ja sen jatko-osa ovat muutenkin kummallinen tapaus nykypelaajalle. Tosiaikaisista strategiapeleistä on tullut pikajuoksua ja hiirennapin pikahakkaamisen kisailua, mutta Homeworld on uskomattoman hidas peli. Kun pelaaja antaa käskyn, avaruuden taistelulaivat asettuvat muodostelmiinsa ja lipuvat hitaasti eteenpäin moottoroiden muristessa. Virheitä ehtii katua monta pitkää minuuttia. Ja juuri sellaisena se toimii. Päivääkään ei ole taas vanhentunut äänisuunnittelu, joka lisää pelin uskottavuutta yllättävän paljon. Yksiköt kommentoivat taistelutilanteita välinpitämättömällä ja rutisevalla radiopuheella kuin työhönsä leipiintyneet astronautit.
Homeworld ja Homeworld 2 ovat tarinavetoista strategiaa, jossa Kushan-planeetan aavikolta löytyvä tähtikartta ja hypermoottori innostavat maailman kansat yhteistyöhön. Vuosikymmenien uurastuksen tuloksena syntyy Emoalus, jonka kielletty teknologia tuo avaruuden suurvallat kiertoradalle. Pian tulimyrsky syö kaupungit jättäen eloonjääneet pyhiinvaellus- ja kostomatkalle, jonka lopussa odottaa tarunomainen koti, Hiigara. Myyttinen matka ja vastaan tulevat avaruuskansat ovat kuin Dyynin ja uusitun Galactican risteytystä, ja vaaroja riittää supernovista tuntemattomalla teknologialla varustettuihin muukalaishylkyihin.
Pelattavuutta ei ole ollut syytä uusia, mutta pelin takaisin tuonut Gearbox on tehnyt sitä silti. Vanha fani ihmettelee, miksi ensimmäisen Homeworldin pelimekaniikka on nyt kuin kakkosesta, eivätkä tutut pallo- ja kiilamuodostelmat toimi samalla tavalla, tai miksi alukset käyttäytyvät hieman eri tavalla. Sen sijaan käyttöliittymä olisi kyllä pitänyt tuoda 2010-luvulle. Se on nyt ikävä kynnys uudelle tulokkaalle, jonka pitää totutella muutenkin vaikeaan kolmiulotteisessa avaruudessa käytävään sotaan. Käyttis peittää turhan paljon ruudusta, eikä silti kerro puoliakaan oleellisesta tiedosta tai esimerkiksi juuri kullakin hetkellä käskytettävistä aluksista. Uusinta on tuonut mukanaan jopa uusia, ennennäkemättömiä bugeja.
Nipottaminen tuntuu silti turhalta, sillä virheitä on jo korjattu ripeillä päivityksillä, ja kokoelma on yleisesti esimerkillinen. Vanhat, muuttamattomat Homeworld- ja Homeworld 2 -pelitkin ovat mukana niille, jotka haluavat vertailla uutta ja vanhaa. Tämä strategiaklassikoiden paluu on tarpeellinen myös siksi, ettei niitä ole koskaan yritetty kloonata tai korvata. Kushanilaisten pitkä matka kotiin on edelleen yhtä ainutkertainen kuin vuonna 1999.