Maa on niin kaunis
Olin autiomaan laidalla, kun se tapahtui. Ratsastin punaisen kiven reunustamassa laaksossa joen rannalla. Mekaanisten antilooppien lauma laukkasi vastarannalla. Metalli kiilsi, kaviot pölisivät. Se oli yksi kauneimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt videopelissä. Silloin ymmärsin, että rakastan tätä pelimaailmaa.
Grafiikan ylistäminen peleissä on ristiriitainen asia. Haluamme nähdä yhä kauniimpia pelejä, mutta aina pitäisi jostain syystä muistuttaa, että se on vain pintakiiltoa eikä aidosti merkityksellistä. Se ei ole kuitenkaan totta. Horizon on yksi kaikkien aikojen kauneimmista videopeleistä, ja sillä on paljonkin merkitystä. Jos meidän pitää selvittää, miksi maailma on suojelemisen arvoinen, eikö luonnon puhdas kauneus ole silloin jo riittävä syy itsessään?
Horizonin maailmassa ihmiskunta on taantunut alkukantaisiksi heimoiksi. Jotkut kituuttavat maaäitiä palvovina kivikautisina metsästäjinä, toiset toteuttavat Mad Max -unelmiaan bandiitteina, ja harvat etsivät pilvenpiirtäjien raunioista muinaisten viisautta. Vehreissä metsissä ei ole jälkeäkään saasteista, mutta ihminen ei ole enää luomakunnan herra. Villikalkkunoiden ja villisikojen seassa kirmaavat majesteettiset robottieläimet. Ruohoa biopolttoaineeksi muuntavat robokauriit ovat rohkeiden konemetsästäjien saalista, mutta vain hullu saalistaisi dinosauruksilta näyttäviä ja raskaasti aseistettuja sotakoneita. Se hullu olet tietenkin sinä.
Useimmat pelaajat tietävät, millainen Horizon on, jos kuvailen sitä Ubi-kaavan peliksi. Sehän tarkoittaa toimintapelaamista kevyillä roolipelimausteilla, suurta avointa maailmaa, maisemien ihailua ja ehkä liiankin paljon tutkittavaa ja keräiltävää. Pelkistettynä Horizon on Far Cry Primal roboteilla eli scifimpi näkemys Ubisoftin kaavamaisesta luolamiespelistä. Horizon on vain monella tapaa paljon sitä kiinnostavampi.
Otetaan vaikka sankari Aloy. Hän on pisamanaamainen metsästäjä, jolla on jämerät leukaperät ja hulmuava punainen tukka, jonka liike on jo yksinään peligrafiikan juhlaa. Hänen tarinansa on peleissä moneen kertaan nähty sankarin matka. Miksi hänet on karkotettu heimostaan jo lapsena? Kuka on hänen äitinsä? Jo ennen kuin vääjäämättömät pahikset iskevät, Aloylle on annettu valtavan paljon tilaa kasvaa. Hän aloittaa johdannossa vauvana, opettaa pelaajalle pitkässä opetusosiossa luonnossa selviytymistä surullisena pikkutyttönä ja taistelee lopulta rohkeasti nuorena naisena.
Aloy on kyynisinä aikoina virkistävän perinteinen sankari, hyväsydäminen ja avulias. Keskusteluissa hän voi nokitella sivuhahmoja sydämellisenä, vahvana tai nokkelana valintojen mukaan, mutta ei tässä kysellä, onko hän hyvä tai paha. Aloy kasvaa lievästi persoonattomasta ja vain hyväksyntää kaipaavasta hahmosta muistettavaksi sankariksi, koska tekijät käyttävät siihen aikaa ja vaivaa. Otetaan esimerkiksi hänen puheliaisuutensa. Aloy kommentoi jatkuvasti näkemäänsä ja tekemäänsä vastustajista maisemiin. Se voisi olla karmaisevan ärsyttävää, mutta minulle se edusti juuri sitä persoonallisuutta, joka puuttuu useimpien tämäntyylisten pelien sankareista. On vaikea kuvitella samaa peliä hiljaisella sankarilla.
”Aloy on kyynisinä aikoina virkistävän perinteinen sankari, hyväsydäminen ja avulias.”
Aloylla riittää tekemistä, sillä Horizon on suuren luokan seikkailu, joka sekoittaa lajityyppejä. Siinä kiipeillään kepeästi kuin Unchartedissa, hiivitään ruohossa kuin Assassin’s Creedissä ja tutkitaan valtavaa pelimaailmaa kuin Skyrimissa. Hittikaavojen sekoittelu voisi olla hengetöntä ja turvallista, mutta pelin sydän onkin robosauruksissa, ja millainen rautasydän se onkaan!
Robottioliot ovat uskomattoman hienosti animoituja, yksityiskohtaisia ja haastavia vastustajia, joista jokaisella on omat lokeronsa pelin ekosysteemissä. On lauman vartijoita, haaskalintuja ja ravintoketjun kuninkaita. On jopa maan alla lymyäviä jättihirviöitä, jotka purskahtavat äänen houkuttelemina hiekasta kuin kulttileffa Tremorsin madot. Aloy on konemetsästäjä, ja se on perusteltu myös pelimekaniikan osalta. Roboraadoista revittävät varaosat ovat valuuttaa ja ammusten raaka-aineita. On metsästettävä, jotta voisi metsästää enemmän ja paremmin. Aluksi jopa pikamatkustus on sidottu täysin askarteluun ja metsästykseen, joten maisemat tulevat aidosti tutuiksi.
Aloylla on etu kivikautisiin kollegoihinsa nähden, sillä hänellä on käytössä Focus eli mystinen muinaisesine, joka antaa hänelle näkymän lisättyyn todellisuuteen. Peli-hudin lisäksi se antaa näkymän robodinojen kätkettyihin heikkouksiin. Jotta esimerkiksi Thunderjaw-kolossin voisi voittaa, on riisuttava se haarniskasta ja tuhottava sen selässä olevan tutka, olkapäiden drone-heittimet ja leukaperien konekiväärit. Robot voi sitoa maahan harppuunoilla, kaataa keihäällä tai sytyttää tuleen liekkipommeilla.
Taistelu pysyy kontrollissa, kun vastustajia on yksi, mutta usein vastassa on joukkue ihmisiä tai lauma koneita – tai molemmat yhtä aikaa. Joukot tuovat tappeluun kivaa kaaosta, ja Aloyn arsenaali on vaikuttavan monipuolinen. Siksi toiminta tuntuu tyydyttävältä ja yllätykselliseltä yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka pelaaja toistaisi samoja kaavoja. On joka kerta yhtä mahtavaa repiä pakettiauton kokoiselta saalistajalta selästä plasmatykki ja nauttia hetki ylivertaisesta tulivoimasta. Taisteluissa on Monster Hunter -hirviönmetsästyspelien valtava skaala ilman niiden hitautta ja tylsyyttä. Jopa ansojen asettelu on nopeaa, ja sillä saa taisteluihin taktista syvyyttä.
Horizonin tekijä Guerrilla Games tunnetaan teknisesti vaikuttavasta mutta aina niin hengettömästä Killzone-räiskintäsarjasta. Osa studion helmasynneistä näkyy tässäkin pelissä, eikä Ubi-kaavan noudattaminen siinä suhteessa auta. Useat sivutehtävät ovat tylsiä, ja monet sivuhahmot ovat keskinkertaisen persoonattomia tallaajia, jotka muistaa korkeintaan erikoisesta hiustyylistä.
Roolipelimausteetkin tuntuvat nekin tyypilliseltä turhuudelta, jossa tärkeitä kykyjä ja helpotuksia on sidottu kokemustasojen taakse. Tällaisiin avoimen maailman peleihin on tullut kyllästyttyä jo monen monta kertaa, ja epäilin jo mielenterveyttäni etsiessäni maailmasta menneen maailman kahvimukeja. Kahvimukeja? Niin, kaavaanhan kuuluu, että kaikki on pakko kerätä saavutusten ja jonkinlaisen täydellisyyden tavoittelun toivossa. Miksi silti halusin, ettei peli loppuisi? Mikä nyt on siis erilaista? Monikin tärkeä asia. Esimerkiksi äänimaailma on etnotyylisen tunnelmamusiikin ja robottien jyrinöiden osalta samaa korkeaa tasoa kuin grafiikka.
Horizon on suuren luokan scifitarina, jonka pääjuoni nousee hienovaraisesta alusta elämää suurempiin kysymyksiin. Mikä on ajanut ihmiset tähän ahdinkoon? Miksi eläinrobotit hallitsevat maailmaa? Mikä maailmanloppu tuhosi muinaisten sivilisaation, ja mikä kammottava salaisuus kätkeytyy sanojen Zero Dawn taakse? Peli huipentuu finaaliin, joka tuo eeppisyydessään ja tyydyttävyydessään mieleen ensimmäisen Mass Effectin. Jatko-osaa pedataan, mutta tarinalla on alkunsa ja loppunsa ilman sitäkin. Sivuhahmojen turhuus taas unohtuu jo siksi, että Lance Reddick tekee hienon roolin Aloyta alati ärsyttävänä mysteerimiehenä ja neuvonantajana. Ainutlaatuisesta äänestään tunnettu Wire-veteraani saa tunnetta rooliin kuin rooliin.
Horizon ei ole kuitenkaan vain nostatusta, vaan tarinalla on hienovaraisempi, kauniimpi ja surumielisempi taso. Jos pelaaja ei juoksuta Aloyta läpi suoraan läpi tärkeiden paikkojen, etsittävät päiväkirjat ja äänitallenteet kertovat kadonneesta maailmasta ja sitä kohdanneesta tuhosta. Pääjuonessa ja maustavissa osissa kässärin taso on paljon sivutehtäviä korkeammalla. Menneen maailmanlopun synkkyys, ihmisten toiveikkuus tai toivon menetys on taltioitu tyylillä, jota odottaisi enemmän kävelysimulaattoripelien draamalta. Teemat ovat scifille kovin tuttuja eli tiedon ja uskon väittelyä, historiasta oppimista, ennakkoluulon välttämistä ja ihmisen riippuvuutta luonnon biosfääristä, mutta peli sanoo asiansa tyylikkäästi ja sympaattisesti.
Sekä juonessa että pelissä yhdistyykin hienosti se, että pääosassa on juuri pelin maailma. Aloy nousee näiden metsien ja vuorien suojelijaksi osin tahtomattaan. Pelimaailman tekninen ja taiteellinen mestarillisuus takaa kuitenkin sen, että tätä paikkaa haluaa suojella – eikä sieltä haluaisi lähteä pois. Horizon: Zero Dawn on avoimen maailman seikkailujen kärkeä ja yksi PlayStationin suurista seikkailuista Unchartedien ja The Last of Usin rinnalla.