Vuonna 1999 kuuminta viihdettä oli House of the Dead 2 -kolikkopelin Dreamcast-versio valopistooleineen. Pelisarja sai kyseenalaisen kunnianosoituksen, kun Uwe Boll teki siitä ensimmäisen pelielokuvansa. Sega tekee siis kulttuuriteon, kun se tuo sarjan kakkos- ja kolmososat Wiille yhteispakettina ja täysihintaista peliä halvemmalla.
House of the Dead -pelien koukku, joka on samalla Wii-versioiden pahin ongelma, on yksinkertainen: valopistoolit ovat mahtavia. Wii-ohjaimet eivät taaskaan tavoita niiden tunnelmaa, vaikka mokkulat tunkisi Zapperina tunnetun tukankuivaimen sisään. Rauta- tai pikemminkin muovitähtäimet puuttuvat.
House of the Deadit ovat kuitenkin lajityyppinsä klassikoita. Kakkososan dialogin huonouden voittaa vain ääninäyttelijöiden täydellinen kyvyttömyys esittää inhimillisiä tunteita. Ei siis ihme, että Boll innostui pelistä. Muinainen grafiikka on parissa kohtaa ellottavan tehokasta.
Kolmososan reitinvalinta haarautuu paremmin kuin kakkosessa, kun taas kakkososan pomot ovat hauskempia tappaa. Kumpikin peli häviää silti vasta julkaistulle Resident Evil: Umbrella Chroniclesille, ja ongelma on House-pelien ilkeä vaikeustaso. Muutama continue-kolikko ei riitä loppuun asti.