Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden elokuun numerossa 236.
Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!
Pikseleillä maalattua masennusta
Halusimme etsiä indie-erikoisnumeroa varten uutuuspelien lisäksi huomiotta jääneitä helmiä, jotka näyttävät pienimuotoisemman pelinkehityksen voimaa. Siihen voi tuskin löytää parempaa esimerkkiä kuin Dead Idle Gamesin minikokoisen ja ilmaisen kauhuseikkailun. Laura Huntin (koodaus, äänet ja käsikirjoitus) ja Thomas Möhringin (grafiikka) If on a Winter’s Night, Four Travelers viime syyskuulta on pari tuntia kestävä kokemus, joka lämmittää hyvien tarinoiden ja surumielisen tunnelman ystäviä.
Peli sijoittuu 1920-luvulle. Juna puksuttaa halki talvisen maiseman, ja käynnissä ovat matkustajien naamiaisjuhlat. Kolme matkustajaa kokoontuu kertomaan tarinansa sympaattiselle tädille, mutta kukaan heistä ei muista koskaan nousseensa kyytiin koko junaan. Tyylilaji on retrolta näyttävä kliksutteluseikkailu pikseligrafiikalla.
Matkustajien tarinat eivät ole tasaveroisia. Ensin tulee The Silent Room, joka sijoittuu yhteen ainoaan hotellihuoneeseen Torinossa. Carlo odottaa rakastajaansa, amerikkalaista Patrickia. Häntä hermostuttaa, koska hän haluaa lopettaa suhteen. Carlon tarina on vain maistiainen. Kolmas tarina, The Nameless Ritual, on mitaltaan keskipituinen. Siinä tohtori Samuels, musta lääkäri, on saanut tarpeekseen kollegoidensa pilkasta, ja samalla taustalla kaikuvat ensimmäisen maailmansodan muistot. Tohtori on valmistellut rituaalin, jolla hän aikoo manata peilistä olennon nimeltä Vartija, mutta seuraukset ovat karmivat.
Makein herkkupala ja pisin osa on pelin selkärangan muodostava The Slow Vanishing of Lady Winterbourne. Se sijoittuu brittikartanoon, jossa riutuu pariisilainen seurapiirineito. Hänelle on sattunut jotain hirveää, mutta mitä? Sitä on vaikea muistaa, kun kuolemanharmaaseen taloon tuo väriä ainoastaan jokainen annos oopiumipohjaista tinktuuraa. Rouva Winterbournen tarina on upea pelisovitus siitä, miltä loppumaton suru voi näyttää.
If on a Winter’s Nightin hienouden perusta on pikseligrafiikka. Suosittelen peliä sellaiselle ihmiselle, joka haluaisi oikeasti tajuta tämän taidetyylin hienouden mutta ei ole pystynyt siihen. Möhringin pikselitaide ei näytä tältä siksi, että se yrittäisi viedä takaisin menneeseen. Pelissä on nimittäin paljon hienoja tehosteita, väreillä yllättämistä ja moderneja temppuja. Pikselimassa on yksinkertaisesti tyylikeino – siinä missä impressionismi tekee samaa maalaustaiteessa. Upeasti animoidut hahmot eivät tarvitse varsinaisia kasvonpiirteitä kertoakseen tarinoitaan.
Tunnelmapaketin viimeistelee erittäin vahva äänisuunnittelu. Pelottavaa ja ahdistavaa tunnelmaa luovien äänien tukena ovat Huntin omat biisit sekä erinomaisesti valikoituja klassisen musiikin kappaleita Dvořákin ja Verdin kaltaisilta säveltäjiltä. Kun gramofoni soi, ne kuljettavat pelaajan oikeaan aikakauteen.
Seikkailupelinä tämä on yksinkertainen tapaus. Oikeita pulmia on vain kourallinen, ja osa niistä vaatii kyllä aivojen käyttöä, mutta tätä peliä ei ladata pulmien ratkaisemisen ilosta. Pelin päättävä neljäs tarina ei lisäksi oikeasti ole kummoinen, ja voi vain kuvitella, jos alku ja loppu olisivat olleet tohtorin ja ladyn tarinoiden vertaisia. Ilmainen ja elokuvan mittainen peli on kuitenkin oikea namipala, jonka synkistelyn ystävä nauttii illan pimetessä ennen nukkumaanmenoa.