Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden elokuun numerossa 236.

Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!

Jos metsään haluat mennä nyt

Katselin muutama ilta takaperin Candyman-kauhuelokuvan vähemmälle huomiolle jäänyttä jatko-osaa. Ilmeisen kitsaan budjetin riuduttamista tuotantoarvoista huolimatta elokuvan alkutahdit lupasivat vallan kelvollista jatketta edeltäjälleen, mutta ei aikaakaan, kun lehtokurppa lurahti tuulettimeen. Elokuva oli nimittäin täplitetty läpeensä täyteen halpoja säikkyjä, joilla ei ollut muuta arvoa kuin kiusata katsojaa tauottomalla onttojen kalorien aistirasituksella.

Huomasin aatostelevani toistuvasti tätä heikkolahjaisten kauhuelokuvien rakenteellista riippakiveä pelatessani pienen Endflame-espanjalaisstudion luomaa Ikai-kauhupeliä. Tarinan käynnistyessä nuori papitar Naoko joutuu äkkiseltään tukkanuottasille ilkeämielisten demonien kanssa, mutta tulistuneita tuonpuoleisia vastaan asettuvan neitokaisen polulla on poikittain muutakin kuin kosmisia voimia. Poimitaanpa kompastuskivistä ensimmäisenä vaikkapa pelitekniset perusasiat.

Runsain kauhuelementein maustettuna kevyenä seikkailupelinä Ikailta sujahtavat tunnelman ja peliteknisten elementtien puurot ja vellit harmillisen kokonaisvaltaisesti sekaisin. Pelon väreitä viljelevät tunnelmapalat ovat yllä mainitun hömppäelokuvan tasoinen jatkuvasointinen yhden nuotin säikkysinfonia, kun taas lähinnä pelaajan tehtailemien kanji-piirrosten ympärille rakentuva pulmanratkonta taantuu ikävystyttävän yksioikoiseksi puuhasteluksi. Heikoimmillaan päämäärättömäksi haahuiluksi taantuvaa pelattavuutta on myös ryyditetty runsain äkkikuolemin – kuinkas muuten.

Demoneilta piilottelua, kanji-loitsujen töhertelyä ja kankeita hiiviskelyosioita varjostaa puolestaan se pelitekninen lapsus, että Naokon iholle pyrkivät mörrimöykyt ilmestyvät sattumanvaraisen tuntuisesti sankarittaren tielle. Pelaajan tekemisillä ei vaikuta olevan juurikaan painoarvoa turvallisuusteknisestä vinkkelistä. Pahalaisten havainnointikyky on vähintäänkin arveluttavaa, sillä kerran jos toisenkin hiiviskely kilpistyi siihen, että hirmuinen hirviö lipui öljylampun valossa nenää kaivelevan sankarittaren ohi kuin laput silmillä.

Ikain ulkoasu on suurelta osin miellyttävän tunnelmallista varsinkin käsikirjoituksen psykedeelisempien taitteiden aikana, mutta pelottelun nimissä sietämättömän epätasaiseksi kärjistetty äänimiksaus ja etenemistä taustoittavien ääniefektien loputon riistoviljely käyvät sekä kuuloaistin että hermojen päälle. Syvimmälle tunnelman arkkuun naulansa lyö kuitenkin myötähäpeän väreitä aiheuttava englanninkielinen tekstisisältö, jota tulkitaan vähälukuisen ja lakonisen ääninäyttelijäkaartin voimin.

Surullisinta Ikain tarjonnassa on kuitenkin se, että pelaaminen käy alati ikävystyttävämmäksi tarinan edetessä. Loppusuoralle on säästelty pari raivostuttavan huonosti suunniteltua ja itsetarkoituksellisen ontosti pelaajalle pohjustettua aivopähkinää, joiden olemassaolon taustalla arvelisin olevan lähinnä pelin lyhyenlännän keston keinotekoinen venyttäminen. On kieltämättä harvinaista epäherkkua taivaltaa kolmituntista peliä läpi ja jo viimeisellä kolmanneksella huomata haikailevansa lopputekstien perään.

Modernien kauhupelien saralla löytyy niin isolla rahalla kuin kengännauhabudjetillakin luotuja mestariteoksia Resident Evil 7:stä Devotioniin, eikä Ikailla yksinkertaisesti riitä rahkeita nousta edes lajityypin keskikastin tuntumaan oikeastaan millään osa-alueella. Kauhupelien suurkuluttajat saattavat saada tekeleestä hetkellistä hupiarvoa irti, mutta yli alekorihintaan en tätä köykäistä kummitusjuna-ajelua suosittelisi edes genren vannoutuneimmille faneille.

3/10
KehittäjäEndflame
JulkaisijaPM Studios
PeligenretKauhu
Pegi-ikärajatK-16
Pegi-merkinnätKauhu
Lisää luettavaa