inFamous / Arvostelut / pelaaja.fi

inFamous

4.06.2009 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
150

Reilut pari vuotta sitten Xboxilla oli Crackdown, jossa tulevaisuuden kyberpoliisi pisti kaupunkia remonttiin ja hillitsi siinä sivussa rikollisuuttakin. Ihmekyttä hyppi pitkin pilvenpiirtäjiä kuin hämähäkkimies, superlihaksilla kenkäistiin vaikka rekka ojaan ja tulivoimaa oli kuin Arskalla Commandossa: täydellinen hiekkalaatikkopelin konsepti siis, vaikka varsinainen ”peli” oli hukassa. Nyt liike ja tuhoaminen kohtaavat ihan samalla tavalla PS3:lla inFamousissa, mutta tällä kertaa mukana on jopa juoni ja käsikirjoitus.

Ihmetellä sopii sitä, miten paljon inFamous ja piakkoin sen jälkeen ilmestyvä Prototype ovat samasta muotista. Molemmissa huppariasuinen kadunmies saa supervoimat oudon salaliiton takia, ja armeija piirittää kaupungin supervoimavitsauksen levitessä. En ole pelannut vielä Prototypeä, mutta enpä haluaisi sen tekijänä kilpailla inFamousin kanssa. Sly Cooper -hyppelyistä tutun Sucker Punchin inFamous on nimittäin erittäin hyvä toimintapeli ja parhaita pelaamiani supersankaripelejä millään alustalla.

Ei autoja, ei aseita, ei ongelmia

Sankariksi tai roistoksi kasvaa pelin aikana Cole, kalju ja matalalla äänellä puhuva sankari

(tm), jota ei heti uskoisi entiseksi lähettipojuksi. Hänen ympärillään pyörivät kaksi sivuhahmoa, tukeva ja hölmö apuri

(tm) Zeke sekä joka asiasta nalkuttava, mutta silti jostain syystä rakastettu tyttökaveri

(tm) Trish. Tällainen hahmokaarti kertoo aika paljon yleisestikin inFamousin tyylistä. Mikään ei ole pelissä kovin omaperäistä, vaan perinteitä kunnioitetaan ajoittain liikaakin.

Hyvää peruskaavaa noudattaa myös pelin hyvä–paha-asteikko. Pelaaja voi olla ainoastaan roistot tainnuttava ja sitova puhdassydän tai mustia verisuonia takaraivoonsa kasvattava sadisti. Peli innostaa jompaan kumpaan äärilaitaan, sillä eri supervoimista avautuu hyvän ja pahan käyttöön erilaisia mutta joka tapauksessa parempia versioita. Eikä supersankarointi tarvitsekaan kummempaa filosofointia. Pahalla Colella angstaillaan ja räjäytetään siviilejä, ja hyvällä koetaan romanssia ja jätetään roistoja poliisin pidätettäväksi. Siinä onkin kaikki, mitä tarvitsee kokea supersankarin tai -roiston elämästä.

Cole on supersankareista sitä mallia, joka saa kaikki voimansa sähköstä. Voltit edustavat pelissä kaikkea oleellista eli elämää, ammuksia ja liikkumista. Koska joka superolennolla on heikkous, Colella ne ovat tietenkin sähkön puute ja vesi. Alueilla, joilla ei ole virtalähteitä, on pakko käyttää heikompia hyökkäyksiä ja väistellä vihollisia. Superyksilönä Cole voi tipahtaa vaikka kilometrin vahingoittumatta, joten oikosulkua aiheuttava vesi edustaa puolestaan syytä pomppia tarkkaan viemärikomplekseissa, eli pelin miniversioissa Zelda-temppeleistä. Sähkö sulkee myös pois normaalien hiekkalaatikkopelien kaksi perustoimintaa eli autolla ajamisen ja pyssyillä leikkimisen. Syttyvät ruuti ja bensa tekevät sähköisestä sankarista aseettoman jalkamiehen.

Liikkuvaa tuhovoimaa

Tasan puolet pelistä on liikkumista ympäri kaupunkia, ja siinä näkyy Sucker Punchin kokemus Sly Coopereista. Cole hyppii ja kiipeilee kuin normaali ihminen, jolla on äärimmäiset parkour-taidot. Tykästyin hänen liikkumiseensa lopulta enemmän kuin Mirror’s Edgen tai Assassin’s Creedin vastaaviin. Cole tarttuu nimittäin laitoihin ja reunuksiin tiukasti kuin simpanssi jäykkäkouristuksessa. Tuplahypyt pitkin seiniä vievät hahmoa eteenpäin tarkasti ja sulavasti juuri sinne minne pitääkin. Myöhemmin opitaan lisää supervoimia, jotka täydentävät kiipeilyä ja hyppimistä: Cole liitelee sähkökenttien avulla ja surffaa vauhdilla pitkin sähköistettyjä kaapeleita ja junanraiteita, mikä tuo liikkumiseen kipeästi kaivattua ripeyttä.

Toinen puoli on sitten tappamista tai tainnuttamista moraalikatsannosta riippuen. Cole ampuu aluksi kädestään lyhyen kantaman perussalaman, joka vaatii sarjatulella ärsyttävän vauhdikasta naputusta. Pitkin peliä opetellaan uusia hyökkäyksiä, joiden käyttö avautuu todella nopeasti. Sucker Punch on nimittäin naamioinut räiskintöjen kaikki perusaseet erilaisiksi sähköhyökkäyksiksi. On sniper-sädettä, sähkökranaatteja ja jopa sähköinen raketinheitin. Mielikuvituksen puute ärsyttäisi, jos ”aseiden” tuhovoima ei olisi näin kova, ja onhan pelissä muutama omaperäisempikin hyökkäys, kuten räjäyttävä pudotus katolta ja viholliset katolta heittävä paineaalto. Sarjakuvien sähkösankarien tasolle päästään käytännössä pelin viimeisellä kolmasosalla, mutta alussakaan pelihahmo ei tunnu liian heikolta.

Oikeastaan on kyllä hölmöä sanoa, että puolet inFamousista olisi taistelua ja puolet hyppimistä. Cole räiskii kaikilla voimillaan vaikka liikennevaloista roikkuen, ja molempia harrastetaan jatkuvasti yhtä aikaa. Se muuttuu hauskaksi, kun käytössä on enemmän voimavalikoimaa. Kun liikkuminen on alussa kömpelömpää, on helppo hakeutua alas kaduille maalitauluksi. Siksi alussa minua nyppi suunnattomasti se, että Sucker Punch on tunkenut Empire Cityn joka katolle tarkka-ampujan kiväärin kanssa. Loppuvaiheessa Cole on korkealla kiitävä kostaja, ja katonreunalla kyttäävät nilkit lähetetään parissa sekunnissa lyhyelle seuramatkalle kohti asfalttia.

Salama iskee kahdesti

Vihollisten suhteen Sucker Punch ei ole onneksi liioitellut supersankariviihteen normityyliin. Pelissä on kolme varsinaista superroistoa ja näiden vaihtelevan supervoimaiset kätyrijengit. Aivolimaa ruiskivat huumekauppiaat, muovipussi päässä juoksentelevat telekineettiset spurgut sekä telepaattiset kaasunaamarinatsit ovat kaikki aika hauskoja hakattavia. Vihollisten motiivit on tosin kirjoitettu niin hämäriksi, että niitä ei kannata juuri miettiä. Parasta inFamousin käsikirjoituksessa ovat masentavat uutislähetykset, joissa sumutetaan kansaa Empire Cityn todellisesta tilasta. Tämän taustalla kummittelee tosielämän USA:n Katrina-sääkatastrofi.

Vihollisten suunnittelu ja sähkövoimien ulkoinen ärhäkkyys ovat inFamousin graafisia tähtihetkiä, sillä sankari ja kaupunki asukkaineen putoavat ”ihan kiva” -osastolle. Tuhon määrään nähden ruudunpäivitys pysyy tyydyttävänä. Hidastumista ja nykimistä on hetkittäin, mutta ei niin paljoa, että se haittaisi taistelua. Taustalla jumputtelevan musiikin olemassaolo piti myöhemmin palata erikseen varmistamaan, sillä se sulautuu pelatessa täysin taustalle kuin hissimusiikki. Äänimaailmasta saavat siksi vastata sähköiset rätinät ja räjähdykset.

Yllättävintä inFamousissa on se, kuinka paljon se tuntuu perinteiseltä toimintapeliltä eikä hiekkalaatikkolelulta. Sucker Punchin valitsema tyyli rullaa peliä eteenpäin tavalla, jonka ansiosta edessä on koko ajan jonkinlainen päämäärä. Elämää suurempi peli inFamous ei ole, mutta liikkuminen ja taistelu ovat loistavasti tasapainossa. Empire City on erinomainen hyppelyteline, mutta se on leikkikenttänä paljon riisutumpi kuin GTA- tai Saints Row -hiekkalaatikko. Mielettömän tuhon tarvekin tulee tyydytettyä pää- ja sivutehtävissä, joten inFamous on kahden läpäisykerran paketti. Tarina ja käytössä olevat supervoimat eroavat hyvän ja pahan välillä juuri sen verran, että molemmat tekee mieli kokea. InFamous voisikin olla tämän vuoden Dead Space, eli omaperäisyyttä kaipaava mutta ihastuttavasti rullaava peli, jolle toivottaisin tervetulleeksi jatko-osan.

Sähköä paperilla

Salamoja viskovat sarjakuvissa välillä säävoimia hallitsevat sankarit, kuten Marvelin Storm ja Thor. Supervoimista sähkö on kuitenkin ongelmallinen, sillä maalaisjärjellä katsoen sillä on helppo tappaa sivustakatsojia. Ehkä juuri siksi puhtaasti sähkövoimaisista sarjakuvahahmoista tunnetuin on roisto. Hämähäkkimiehen veteraanivihollinen Elektro eli Max Dillon on kiusannut Hämäriä jo vuodesta 1964.

Supersankarit synkistyivät kuitenkin 1990- ja 2000-luvulla siinä määrin, että aika oli kypsä Warren Ellisin luomalle Jenny Sparksille, joka sähköteloitti sadoittain rikollisia ultraväkivaltaisessa The Authority -lehdessä. Lähin vastine inFamousin Colelle on kuitenkin Brian Michael Bendisin Powers-sarjakuvassa. Siinä eräs päähenkilöistä saa epätoivotun supervoimatartunnan ja rupeaa ruiskimaan samanlaisia punaisia salamoita kuin pimeän puolen valitseva Cole. Ilmeisesti Sucker Punchillakin luetaan sarjakuvia.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Toiminnan ja tarinankerronnan rytmittämistä on vaikea toteuttaa, oli kyseessä sitten elokuva tai peli, mutta Sucker Punch onnistuu tehtävässä mestarillisesti. Siksi inFamousia on kiva pelata heikompinakin hetkinä.

Pelissä on jatkuvaa draivia, joka ajaa pelaajaa eteenpäin, vaikka hän ei erityisesti hakisikaan mitään tekemistä. Sitä vain tulee aina vastaan. Pelkästään 350:n kaupunkiin piilotetun sinisen kristallin etsiminen paranevan kestävyyden takia on hauskaa, kuten myös puhelinkeskusteluja tallentaneiden satelliittilautasten etsiminen. Nämä keskustelut tukevat mukavalla tavalla juonitehtäviä.

Sivutehtävät toistavat itseään, mutta ovat sen verran lyhyitä, etteivät ne pahemmin ärsytä – paitsi vankien saattaminen on syvältä, enkä erityisesti lämmennyt seuraamistehtävillekään. Kuten sanoin, onneksi ne ovat lyhyitä.

Ristiriita on siinä, kuinka Colella on todella helppo ja näppärä liikkua pitkin Empiren kaupunkia. Cole liikkuu ketterästi pinnalla kuin pinnalla, ylös tai alas ja ottaa aina kiinni siitä, mistä pitääkin. Kun Colen voimiin ilmestyy kyky lentää lyhyitä matkoja hyppyjen jälkeen ja hän pystyy grindaamaan sähkökaapeleita sekä junankiskoja pitkin, tuntee olevansa kaupungin hallitsija, jolloin fiilis on mitä mahtavin. Fiilistä romuttaa vain sankarin heikko kunto – supersankari kuolee turhan herkästi luotisateeseen. Urbaani ympäristö on Colelle leikkikenttä, mutta vihollisten suhteen hän on aina alakynnessä.

InFamous on erinomainen suoritus, etenkin kun huomioi, kuinka pienellä porukalla inFamous on tehty.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:8]

Heti alkuun tunnustus: inFamous onnistui ennakkoon livahtamaan minulta miltei täysin ohi, joten lähdin peliin miltei puhtaalta pöydältä. Ei ennakko-odotuksia tai muutakaan infoa pelistä, mitä nyt tiesin, että supersankari heittelee sähköllä vihollisia kumoon.

On se vain kiva edelleen huomata, että kyyninen peliarvostelijakin voi yllättyä positiivisesti, sillä inFamous on selkeästi vuoden positiivisimpia peliyllätyksiä. Pidin aikanaan suuresti Crackdownista, joten samanlaista supersankarisähellystä tarjoava peli iski sisimpääni kuin miljoona volttia.

En usko, että Crackdown-kulttiin kuuluminen on kuitenkaan edellytys inFamousista pitämiselle, sillä peli tekee miltei kaiken oikein. Se näyttää hyvältä, se on pahuksen hauska pelata ja se löytää aihepiiriinsä ilahduttavan uudenlaisen perspektiivin. On kiva pelata hiekkalaatikkopeliä, jossa tehdään muutakin kuin pöllitään autoja ja tykitetään gangstereita AK-47:llä.

Pidin myös kovasti siitä, miten paljon pelaajan moraaliset valinnat vaikuttavat pelin maailmaan. Yllätyin kovasti, kun lähdin pelaamaan peliä uudelleen läpi pahiksena – ensin pelasin toki kirkasotsaista sankaria – ja ihmiset vihasivat minua niin kovasti, että useampi kuin yksi nopea kiskoliuku katkesi ohimoon napsahtavaan kiveen.

Kun en pitkän miettimisen jälkeenkään keksi pelistä mitään oikeaa valitettavaa, on kohdattava tosiasiat silmästä silmään: Sucker Punch on tehnyt sen taas. Hillittömän hauskaa temmellystä ja pahuksesti pelattavaa – mitä muuta voisi kesäviihteeltään odottaa?

8/10

Kommentit

Käyttäjän Packie kuva
Packie

Mahtavaa sarjakuva meininkiä.

Käyttäjän SEPPO-SILAKKA kuva
SEPPO-SILAKKA

Ei lunastanut koko haippilastia, mutta toimiva.

Käyttäjän teebee kuva
teebee
Käyttäjän SILIK kuva
SILIK
Käyttäjän Orava kuva
Orava

Diggaan

Käyttäjän brada kuva
brada

Todella hyvä mutta ei täydellinen

Käyttäjän boogieman kuva
boogieman
Käyttäjän asukas kuva
asukas

Ihan jees

Käyttäjän tomsse kuva
tomsse

Pari pikkujuttua otti pahasti pannuun.

Käyttäjän Thilli kuva
Thilli

Mukiin menevää toimintaa.